Perustulo ja mielenterveys

”What I’ve been learning over the course of my life is that diagnoses exist to help get people services they need– but there’s no such thing as mental illness. We’re all mentally ill and we’re all haunted by something, and some people manage to find a way to ride it out so that they don’t wind up needing extra help. So I think that ”mental illness,” as a term, is garbage. [….] I believe in mental health care, but when we call people ”crazy,” we exclude them from our circle.”

The Mountain Goats yhtyeen keulahahmo, amerikkalainen lauluntekijä John Darnielle sivuaa Pitchforkin haastattelussa näkemyksiään mielenterveysongelmista. Darnielle kyseenalaistaa käsitteen ”mielisairas” ja asettuu vastustamaan ajatusta siitä, että osa ihmisistä voitaisiin määritellä hulluiksi tai mielenvikaisiksi: kun kutsumme ihmisiä ”hulluksi”, suljemme heidät ulkopuolellemme. Diagnoosien merkityksen muusikko näkee siinä, että niiden avulla ihminen voi saada tarvitsemiaan palveluita.

Darniellen ajatuksissa on pointtinsa. Kysymys siitä kuka on terve tai sairas ei ole vain lääketieteellinen. Määritellessämme ihmisiä sairaiksi tai terveiksi teemme samalla merkittäviä poliittisia rajanvetoja, joilla on ihmisten arkisiin elämiin vaikuttavia moninaisia seurauksia. Jos jokin ilmiö tai oireiden rypäs määritellään sairaudeksi, sairaudesta kärsivä ihminen voi tämän myötä saada tarvitsemaan apua, kuten sairaslomaa itsensä kuntoon saamiseksi. Toisaalta määritellessämme jotkut ihmiset mielenvikaisiksi sen valitettavan yleinen seuraus on, että ihminen leimataan, suljetaan ns. normaalien ihmisten ulkopuolelle, ja määritellään vähemmän vakavastiotettavaksi yksilöksi kuin ns. mieleltään terveet. Kerran saatu diagnoosi voi esimerkiksi potilastietojen kautta seurata vuosienkin jälkeen hammaslääkärille ja gynekologille, ja vaikuttaa hyvin negatiivisesti siihen millä tavalla palveluita tarvitsevaa ihmistä kohdellaan, muista arkisista yhteyksistä puhumattakaan. Voidaan myös ehkä väittää, että tilanteissa, joissa sairaaksi määrittämistä ei seuraa riittävän hoidon, avun tai tuen saaminen, pelkkä sairaaksi määrittäminen saattaa tehdä yksilöstä jopa entistä syrjäytetymmän tai vähemmän tosissaan otettavan ihmisen.

Pohdinta siitä missä menee terveen ja sairaan raja, mikä on sairaus, ja kuka ja millä perustein sen saa määritellä, on tärkeää ja kiinnostavaa. En pidä siitä, että ihmisiä leimataan hulluiksi, ja sitä kautta toisarvoisiksi. Toisaalta keskustelusta terveen ja sairaan rajoista ei saa johtaa näkemystä, että mielensairaudet olisivat vähemmän todellisia kuin muut sairaudet. Ajattelutapa, jossa mielensairauksia ei nähdä oikeina sairauksia vaan jonakin, jotka lähtevät ehkä pois, jos niistä kärsivät yksilöt skarppaavat tarpeeksi, käyvät lenkillä, syövät riittävästi hedelmiä tai muistavat mennä riittävän aikaisin illalla nukkumaan, on kestämätön. Sen tietää jokainen lenkit, zumbat ja homeopatian kokeillut, viimeiset rahansa vitamiineihin ja superfoodeihin kuluttanut ihminen, jonka olo ei kaikista, ehkä toivottomistakin, yrityksistä huolimatta normalisoidu.

Vaikka allekirjoitan John Darniellen haastattelussa esittämän ajatuksen siitä, että kaikilla ihmisillä on omat ongelmansa, eikä raja sairaan ja terven välillä ole koskaan itsestäänselvä, on tärkeää huomioida, että valtaosalla mielensairauksista on myös biologinen pohjansa. Vaikka mielialalääkkeitä tarjotaan monissa sellaisissakin tapauksissa, joissa tilanne vaatisi ihan toisenlaista tukea tai apua, ja kritiikki medikalisaatiosta on aiheellista, osa ihmisistä tarvitsee mielensairauteensa kemiallista lääkitystä. Tosin näissäkin tapauksissa lääkkeiden lisäksi tarvitaan lähes aina myös muunlaista tukea.

Mielenterveyden sairaudet eivät ole samanlaisia sairauksia kuin kausi-influenssa tai ripuli, joka kestää jonkin aikaa ja sitten yhtenä päivänä kun on levätty riittävästi, tauti on poissa. Paraneminen ja kuntoutuminen vaatii pitkäjänteisestä, hötkyilemätöntä asennetta, voimia nousta aina uudelleen jaloilleen, vaikka varmuutta jalkojen kyvystä kantaa ei ole. Ihmisestä ja sairaudesta riippuen esim. sairastamiseen voi sisältyä parempia ajanjaksoja. Välillä ihminen voi olla kykeneväinen tekemään ihan tavallisia asioita ja töitä, ja kaikki voi ulospäin vaikuttaa normaalilta. Tämä onkin ehkä yksi syy sille, että joillekin ihmisille on vaikeaa ottaa mielensairaudet oikeasti vakavasti, todellisina sairauksina, jotka johtuvat muustakin kuin yksilöstä itsestään.

Mielestäni on selvää, että mielenterveysongelmia ei ole onnistuttu rakenteen tasolla ehkäisemään ja vähentämään riittävästi. Tämän vuoksi ongelma kaipaa perinteisten ratkaisuehdotusten rinnalle uusia ratkaisuja. Pelkkä mielenterveyspalveluiden resurssien lisääminen ei riitä. Uusia ratkaisuja etsiessä, mielenterveysongelmia on lähestyttävä yhä enemmän laajemmista kuin yksilöpsykologista ja lääketieteellisistä näkökulmista. Huomiota on kiinnitettävä entistä enemmän materiaalisiin olosuhteisiin, joilla on oleellinen vaikutus myös ihmisten henkiseen hyvinvointiin. 

Yksilöt välineelliseen arvoonsa redusoiva kapitalistinen kilpailuyhteiskunta ei luo otollisia edellytyksiä yksilöiden psyykkiselle hyvinvoinnille. Tämän lisäksi kilpailuyhteiskunta asettaa äärimmäisen haasteelliset olosuhteet esimerkiksi pitkäaikaista masennusta sairastaneen ihmisen kuntoutumiselle. Nuoremmille sukupolville elämästä on yhä useammin tullut loputonta CV-merkintöjen keräämistä: kelkasta pudonneen nuoren aikuisen voi olla hankala selittää työhaastattelussa miksi CV:hen on jäänyt ”gäppejä” tai miksi opinnot ovat vieläkin kesken. Miksi et saanut opintoja etemään, vaikka et ollut edes töissä? Oletko tyhmä, luuseri, vai muuten vaan laiska?

Mielenterveyskuntoutumista vaikeuttaa joka puolelta niin mediasta, työelämästä, kuin koulutusinstituutioistakin tursuava ideologia ja ajattelutapa, jossa ihminen joka ei kapeilla mittareilla mitattuna ole tuottava, nähdään lähes järjestäen luuserina. Mitä enemmän olet suhteessa nuoreen ikääsi saanut aikaiseksi, sitä hienompi ihminen olet, mitä vähemmän, sitä huonompi. Haluaisin itse asettua tätä ajattelutapaa vastaan, mutta on myönnettävä, että se on välillä todella haastavaa.

Vaikka ihmelääkettä, jolla kaikki mielenterveysongelmat voitaisiin poistaa, ei ole, ainakin jonkin verran asiaan voidaan vaikuttaa melko yksinkertaisestikin: nykyisestä huonosti toimivasta, byrokraattisesta sosiaaliturvajärjestelmästä voidaan siirtyä riittävän suureen perustuloon, joka takaa ihmiselle minimitoimeentulon. Perustulo auttaisi eritoten monia taloudellisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevia mielenterveysongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä, joilla menee tarpeettoman paljon energiaa Kelan ja sosiaalitoimiston kanssa asioimiseen. Esimerkiksi toimeentulotuen hakeminen voi monelle ihmiselle tarkoittaa loputtomalta tuntuvaa taistelulta tuulimyllyjä vastaan, jossa ennen seuraavaa lisäselvityspyyntöä, tuen epäämistä tai takaisinperintää, ehtii hengähtää vain hetken, kun seuraava osataistelu taas alkaa. Raskaat ja nöyryyttävät prosessit eivät jätä ihmiselle tarpeeksi voimia tai reaalisia mahdollisuuksia oman elämäntilanteen ja mielenterveyden pitkäjänteiseen parantamiseen ja kuntouttamiseen.

Jotta perustulo toimisi mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien ihmisten aseman parantamiseksi, perustulon tulee olla vähintään nykyisten minimietuuksien suuruinen. Ihmisen, jolla on jonkun verran voimia, mutta ei niin paljon, että saisi riittävän määrän opintopisteitä tietyssä tahdissa, tai pystyisi tekemään niin paljon töitä kuin toimeentulo vaatisi, ei perustulomallissa tarvitsisi niin helposti jättäytyä kokonaan opintojen tai työelämän ulkopuolelle, tai jäädä esimerkiksi sairaseläkkeelle. Perustulo mahdollistaisi monen sellaisen ihmisen työmarkkinoille osallistumisen, joka ei ole kykeneväinen tekemään täyspäiväistä työviikkoa. Jos ihminen pystyy tekemään töitä vaikka vain 10 tuntia viikossa, sekin on sekä ihmisen itsensä että myös yhteiskunnan kannalta parempi kuin se, että henkilö jää kokonaan pois työmarkkinoilta.

Perustulon lisäksi tarvitsemme myös entistä parempia mielenterveyspalveluita. Nykyään palvelut ovat pirstoutuneita, ja siitä kuinka hankalaa palveluita on saada kuulee jatkuvasti: apua tuntuu saavan vain ambulanssilla, sen jälkeen kun on osoittanut kykenevänsä todella itsetuhoiseen käytökseen. Jos käyttäytyy ”normaalisti”, näyttää siistiltä, käyttää puhtaita vaatteita, eikä ole kovin pahasti päihdeongelmainen, on liian yleistä, että apua hakenut ihminen passitetaan takaisin kotiin ilman tarvittavaa tukea. (Tosin ilman tukea taitaa jäädä myös päihdeongelmaisetkin…)

Useat puolueet, mukaan lukien Vasemmistoliitto, ovat viime aikoina peräänkuuluttaneet mielenterveysongelmien hoidossa ”matalan kynnyksen palveluita”. En vieläkään täysin hahmota mitä matalan kynnyksen palvelut ovat, ja teoriassa pidän käsitettä sisäisesti ristiriitaisena: kynnys hakeutua hoitoon, koska ”päässä viiraa”, lienee lähes aina helvetin korkea. Kynnystä voidaan kuitenkin varmasti madaltaa. Palveluita kehittäessä voidaan esimerkiksi entistä tarkemmin kuunnella mielenterveysongelmista kärsineiden ja kärsivien ihmisten näkökulmia ja yksilöpsykologisiin tekijöihin keskittymisen lisäksi on kiinnitettävä entistä enemmän huomioita ihmisten materiaalisiin olosuhteisiin. Yksi tarvitsee sairauteensa lääkettä, toinen ehkä terapiaa, mutta jokainen ihminen, terve tai sairas, tarvitsee riittävän toimeentulon.

Suomalainen kastijärjestelmä

Oikeistolaisessa ajattelutavassa yksilön tulotaso, koulumenestys ja hyvinvointi nähdään pitkälti ihmisen lahjakkuuden, tietoisen toiminnan ja pyrkimysten tuloksena. Kiinnittäessä huomio ensisijaisesti yksilöiden toimintaan olemassaolevat valtasuhteet, kuten taloudellinen eriarvoisuus, on helppo oikeuttaa: koska olet tehnyt tätä tai tätä, olet ansainnut tämän. Jos menestyt voit olla ylpeä itsestäsi, jos et menesty, voit syyttää itseäsi, sillä olet joko tyhmä tai et yrittänyt tarpeeksi. Jos taasen huomio kiinnitettäisiin siihen kuinka koulutus, luokka-asema, köyhyys taikka mielenterveysongelmat periytyvät, yhteiskunnalliset valtasuhteiden, kuten tuloerojen oikeutus muuttuu kyseenalaisemmaksi.

Yksilön elämänhallinnan kannalta yksilön valintoja ja vaikutusmahdollisuuksia korostava lähestymistapa voi toki olla tietyissä asioissa ja tilanteissa myös toimiva. Parhaimmillaan se motivoi yrittämään, kouluttamaan ja asettamaan uusia tavotteita. Yksilöissa mahdollistuvaan muutokseen perustuu esimerkiksi kognitiivinen psykoterapia, jonka perusidea on, että autetaan yksilöä näkemään oma menneisyys ja tulevaisuuden horisontti perspektiivistä, jossa käsin elämänhallinta helpottuu. Kun yksilön ohjaamisen tai parantamisen sijaan tarkoituksena on ohjata tai parantaa yhteiskuntaa, toimivat keinot ovat erilaisia kuin keinot, joilla tuetaan yksilöitä psykologin vastaanotolla. ”Ihan tavalliset asiat” ei riitä, vaan tarvitaan rakenteisiin puuttuvaa politiikkaa. Tämän käsittäminen tuntuu kuitenkin olevan monelle hankalaa. Epäilen sen johtuvan siitä, että yksilöä korostava ajattelutapa on juurtunut niin syvälle ajattelutapoihimme, että rakenteelliset näkökulmat tuntuvat vierailta, vaikka aiheesta olisi laajasti monentyyppistä tutkimustietoa, joka kertoo rakenteellisten tekijöiden voimakkaasti merkityksestä.

”Jos todella haluaa jotain, sen eteen syö vaikka pikkukiviä”, totesi kerran eräs kokoomusnuori ystäväni facebook-profiilissa, jossa väittelimme koulutuksen tasa-arvosta ja periytyvyydestä. Kommentti ei suinkaan ole ainutlaatuinen. Koulutuksen periytyvyyttä koskevissa keskusteluissa olen usein törmännyt argumenttiin, jonka mukaan yhteiskuntamme ja koulutusjärjestelmämme on sellainen, jossa ”todelliset lahjakkuudet” tai oikeasti ”todella motivoituneet” pärjäävät, jos näin haluavat. Edellä esitetyn argumentin yhteydessä tuodaan usein esille kuinka henkilö x on itse onnistunut nousemaan vaatimattomista oloista oman päämäärätietoisen toiminnan kautta. Tämän katsotaan osaltaan todistavan sitä, että sosiaalisen liikkuvuuden vaikeus ei ole todellinen ongelma, tai toisinaan jopa sitä, että koulutuksen periytyvyydestä ei olisi tarpeellista puhua. Mielestäni tällaista puhetta voi odottaa vain tahoilta, jotka ovat joko kyvyttömiä havaitsemaan yhteiskunnallisia ongelmia ja eriarvoisuutta luovia rakenteita tai eivät vain yksinkertaisesti välitä niistä.

Keskusteltaessa koulutuksen periytyvyydestä on ensisijaisen tärkeää ettei siitä, että naapurin Pirkko, Petteri tai Mahmoud on onnistunut nousemaan heikoista asemista korkeaan asemaan, voida johtaa sitä, että se onnistuu yhtälailla kaikilta muiltakin. Vaikka koulutusjärjestelmämme on edelleen kansainvälisesti jonkin verran monia muita maita tasa-arvoisempi, viittaaminen voimakkaampaan luokkajakoon ja vahvempaan koulutukselliseen epätasa-arvoon jossain muualla maailmassa, ei helpota lainkaan meidän keskuudessamme olevia ongelmia. Yksilöiden mahdollisuudet ja lähtökohdat eivät ole tasavertaiset. Tämän vuoksi meillä ei ole varaa huonontaa nykyistä koulutusjärjestelmämme esimerkiksi opintotuen lainapainotteisuuden lisäämisellä, tai valintojen ja koulutuspolkujen eriytymisen varhaistamisella. Näiden sijaan on tarpeellista pohtia miten järjestelmäämme muokataan nykyistä tasa-arvoisempaan suuntaan.

Koulutusjärjestelmämme perusta on yhdeksänvuotinen yhtenäinen peruskoulu, jossa lähes kaikki oppilaat opiskelevat yhdessä. Toiset oppilaat tarvitsevat toki enemmän tukea kuin toiset. Tehostettua tukea on tarjottava ennen kaikkea omassa lähikoulussa laaja-alaisten erityisopettajien, luki-opettajien, kouluavustajien/koulunkäynnin ohjaajien, koulupsykologien ja kuraattorien ammattitaitoa hyödyntäen. Oppilaiden erottamiseen muista erilleen ei pidä lähteä kevyin perustein. Riittävän pienten ryhmäkokojen lisäksi koulua voidaan kehittää lisäämällä niin sanottua rinnakkaisopettajuutta, jossa yhden opettajan sijaan luokassa on kaksi opettajaa. Kaksi opettajaa tukevat ja täydentävät toistensa ammattitaitoa ja persoonia. Rinnakaisopettajuus voi vähentää oppilaisiin kohdistuvaa mielivaltaa ja lisää oppilaiden oikeudenmukaista kohtelua, koska tahtomattaankin opettajat kohtelevat oppilaita aina vähintään hivenen eri tavoin.

Hyvä tapa huomioida oppilaiden erilaisuutta on myös panostaminen valinnaisiin aineisiin ja niiden tuntien lisäämiseen. Erillisten painottettujen erikoisluokkien lisäämisen suhteen on kuitenkin oltava kriittinen, koska liian laajassa mittakaavassa ne luovat olosuhteita entistä laajemmille koulumarkkinoille ja koulujen eriarvoistumiselle. Lisäksi vanhanaikainen katsomuksen mukaan oppilaat karsinoiva, eriarvoistava ja taloudellisia resursseja hukkavaa oman uskonnon mukainen uskonnonopetus on lakkautettava, ja se on korvattava kaikille oppilaille yhteisellä uudella katsomusaineella.

Lisäksi tarvitsemme huomattavasti nykyistä enemmän positiivista erityiskohtelua, joilla korjataan jo nyt olemassaolevaa eriarvoisuutta. Erityisesti vieraskielisten oppilaiden kieltenopetukseen on saatava riittävästi lisäresursseja. Lisäksi voi olla tarpeellista ottaa askeleita taaksepäin ja palata 90-luvun lopulla luovuttuun niin sanottuun koulupiirijakoon. Lisäksi perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista voidaan mielestäni poistaa niin sanotut aihekokonaisuudet, [joista ainoa laajemmin käytäntöön sovellettu lienee yrittäjyyskasvatus?], koska aihekokonaisuuksien käytännön toteutus on hankalaa ja epäselvää, ja kaikki oleellisimmat opetussisällöt tulisi löytyä ennen kaikkea opetettavien aineiden sisällöistä.

Koulutus on yksi perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen instituutio, jolla on huomattavan paljon vaikutuksia yhteiskuntaa ja ihmisten väliseen tasa-arvoon. Sen merkityksellisyydestä huolimatta, koulu ei ole kaikkivoipa ja ainoa instituutio, joka vaikuttaa siihen minkälaiseksi ihmiset kasvavat ja kehittyvät, eikä kaikkia ongelmia voida poistaa esim. lisäämällä kouluihin parempaa yhteiskuntaopin opetusta tai parantamalla kouluterveydenhuoltoa jne. Puhuttaessa nuorten pahoinvoinnin lisääntymisestä tai niin sanotusta syrjäytymisestä on tärkeää huomioida, että samanaikaisesti kun kouluista, kouluterveydenhuollosta, koulukuraattoreista ja -psykologeista on säästetty, yhteiskunnassa on harjoitettu myös muuta eriarvoisuutta luovaa politiikkaa.

Tasa-arvoa luovan koulujärjestelmän lisäksi tarvitsemme muuta sosiaalista oikeudenmukaisuutta lisäävää politiikkaa, kuten sosiaalista asuntotuotantoa, parempaa joukkoliikennettä, enemmän julkisia tiloja, joissa on mahdollisuus viettää aikaa ilman kulutuspakkoa. Tarvitsemme entistä laadukkaampia julkisia palveluita, jotka tarjoavat hoitoa ja apua kaikille ihmisille tulotasoon tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Nämä turvataan tuottamalla palvelut kunnan omana työnä, joiden rahoitukseen käytetyt varat eivät karkaa yksityisten monikansallisten yhtiöiden kautta veroparatiiseihin. Lisäksi tarvitsemme ainakin riittävän suuren perustulon, jonka avulla varmistetaan toimeentulo jokaiselle ihmiselle huolimatta siitä onko kyseessä perinteissä työsuhteessa oleva palkansaaja, pienyrittäjä, freelancer, mielenterveyskuntoutuja, 24/7 työtä tekevä kotiäiti tai lainarahalla ruokansa ja lääkkeensä maksava opiskelija.

Mitään yhtä ongelmatonta ihmelääkettä yhteiskunnan eriarvoisuuden poistamiseen ei ole, mutta edellä luetellut asiat ovat keinoja, joilla suomalaista monisyistä kastijärjestelmää voidaan aloittaa purkamaan. Edellä mainittuihin asioihin vaikutetaan niin eduskunnasta kuin kunnanvaltuustoista ja lautakunnistakin käsin.

Maahanmuuttajalasten syrjäyttäminen lopetettava

Vasemmistolaisessa liikkeessä on tavanomaista korostaa sitä kuinka tärkeää on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden huomioonottava kaupunkisuunnittelu ja vuokra-asuntopolitiikka, jonka avulla voidaan pitkällä tähtäimellä ehkäistä ja purkaa alueellista eriarvoistumista, ja siitä koituvia yhteiskunnallisia ongelmia. Tasa-arvoa luova kaupunkisuunnittelu onkin ensisijaisen tärkeää, mutta lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi Varissuon ja muiden turkulaisten lähiöiden haasteisiin on vastattava myös muilla keinoilla. Yksi asia, johon on kiinnitettävä erityistä huomiota, on lähiöissä asuvien maahanmuuttajien suomen kielen oppimisen tukeminen. Aihe koskee niin aikuisia kuin lapsiakin, mutta tässä kirjoituksessa keskityn asiaan lasten kielen oppimisen näkökulmasta.

Varissuon asukkaista reilu kolmannes on maahanmuuttajataustaisia. Tämä tekee alueesta Suomen maahanmuuttajavaltaisimman asuinalueen. Tarkasteltaessa lapsia ja nuoria, maahanmuuttajataustaisten osuus korostuu entisestään. Kotikielenään jotakin muuta kuin suomea tai ruotsia puhuvien lasten osuus on päiväkotiryhmissä ja koululuokissa jopa yli 70 prosenttia. Korkeaa prosenttia selittää maahanmuuttajaperheiden tilastollisesti suuri perhekoko, ja jossain määrin myös ”vapaan kouluvalinnan” myötä Turussa mahdollistunut suomenkielisten oppilaiden valikoituminen muihin kouluihin. 

Parhaimmassa tapauksessa maahanmuuttajataustaisilla lapsilla voisi olla edellytykset kasvaa käytännössä kaksikielisiksi kansalaisiksi, jotka kotikielensä vahvan osaamisen lisäksi hallitsisivat suomen kielen. Tutkimusten mukaan kaksikielisyys voi edistää kongitiivista kehitystä ja maahanmuuttajien vieraskielisyys voitaisiinkin kääntää haasteesta myös yksilöiden ja yhteisön voimavaraksi. Tällä hetkellä olosuhteet esimerkiksi Varissuon alueella eivät kuitenkaan tue riittävästi lasten suomen kielen oppimista ja potentiaalinen voimavara näyttäytyy pikemminkin ongelmana. Huonoimmillaan lasten kielitaito jää sekä suomen että lapsen kotikielenkin kohdalla riittämättöksi. Puutteellinen kielitaito taasen vaikuttaa lähes kaikkeen arkiseen kommunikaatioon, ja kommunikaatio-ongelmat heijastuvat yksilön emotiaaliseen ja sosiaaliseen kehitykseen.

Varissuon alueen päiväkodeille on tavanomaista, että samassa ryhmässä on lukuisia lapsia, joiden suomen kielen taidot ovat heikot, ja joillain lapsilla kielitaito on lähes olematon. Vaikka lapsilla on yleensä synnynnäisesti kaikki edellytykset oppia uusi kieli (tai useampikin) aikuisiin verrattuna hyvinkin vaivattomasti, mikäli lapsilla ei ole päiväkodissa, kotona tai kotipihalla seuraa, joiden kanssa he voivat jutella ja leikkiä suomeksi, on epärealistista odottaa, että kieltä opittaisiin kunnolla ilman huomattavia panostuksia sen opetukseen.

On selvää, etteivät lapset ole itse valinneet ympäristöään, jossa he elävät. Tämän pitäisi olla ymmärrettävää jopa yksilön valintamahdollisuuksia alituisesti korostavalle oikeistolle. Jokaisella lapsella on oikeus olosuhteisiin, joissa yhteiskunnassa pärjäämiseksi edellytettävän kielen oppiminen on mahdollista. Tämän vuoksi kuntapäättäjillä on merkittävä vastuu luoda tasa-arvoisia kasvuympäristöjä ja olosuhteita koko kunnan alueelle, sekä tukea erityisesti niitä alueita, jossa tukea tarvitaan muita enemmän.

Mikäli emme halua olla aktiivisesti mukana tekemässä eriarvoistavaa politiikkaa, joka syrjäyttää lapsia opiskelusta, työelämästä ja muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta, on selvää, että maahanmuuttajavaltaisiksi muodostuneiden alueiden koulut ja päiväkodit tarvitsevat juuri nyt selvästi nykyistä huomattavampaa positiivista erityiskohtelua, kunnes alueiden väliset erot ollaan saatu riittävässä määrin tasoitettua. Erityiskohtelu tarkoittaa lisäresursseja, jotka valjastetaan tukemaan ennen kaikkea lasten kielen oppimista.

Suomen kielen oppimisen lisäksi on pidettävä huolta lapsen oman kotikielen oppimisen pitkäjänteisestä tukemisesta. Sen hallinnalle tutkimusten mukaan perustuu myös lapsen toisen kielen oppiminen. Lasten oman äidinkielen hallintaa on tuettava erityisesti kouluiässä, jolla tutkimusten mukaan tuetaan sekä lapsen korkeamman tason kognitiivisten ja kielellisten taitojen kehittymistä että vieraan/toisen kielen hallintaa.

Lisäresurssien tarve havainnollistuu kun tarkastellaan esimerkiksi maahanmuuttajavaltaisen esikouluryhmän tai päiväkotiryhmän arkea: lähes kaikki kasvatus- ja opetustyössä käytettävä materiaali on joko tehtävä itse alusta alkaen, tai olemassaolevaa materiaalia on muokattava huomattavan paljon, jotta se sopii ryhmään, jossa lasten kielitaito on heikko. Jokainen peli, leikki tai arjessa ryhmälle kerrottava asia vaatii enemmän aikaa kuin saman asian viestiminen äidinkielenään suomea puhuville lapsille. Kun ryhmät ovat usein hyvin heterogeenisiä kielenosaamisen suhteen, resursseja tarvitaan tavallista enemmän myös opetuksen eriyttämiseen. Vanhempainiltoihin ja vanhempien kanssa käytäviin keskusteluihin on vanhempien lisäksi kutsuttava liuta tulkkeja. Kaikki informaation kulku kodin ja päiväkodin välillä on tavanomaista haastavampaa ja aikaa vievempää, joka puolestaan on pois ajasta, joka henkilökunnalla on käytettävissä lasten parissa tehtävään kasvatus- ja opetustyöhön.

Tällä hetkellä Turussa toimii maahanmuuttajalapsista vastaava kiertävä erityislastentarhanopettaja ja päiväkodeissa pidetään muun muassa kieliryhmiä, joissa opiskellaan suomea. Nämä resurssit ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta riittämättömiä. Kiertävien opettajien ja konsultaation lisäksi resursseja tarvitaan mielestäni erityisesti tavalliseen jokapäiväiseen työhön lapsiryhmissä: ryhmäkokojen on oltava huomattavasti nykyistä pienempiä ja henkilökunnassa on oltava riittävästi pedagogisen koulutuksen saaneita työntekijöitä, joilla on parhaimmat mahdolliset lähtökohdat lasten tavoitteelliseen kielen oppimisen tukemiseen.

Sen lisäksi, että positiivinen erityiskohtelu on lasten oikeuksien toteutumisen kannalta välttämätöntä, on selvää, että pitkällä tähtäimellä nämä kasvatukseen ja koulutukseen osoitetut lisäresurssit tulevat varmasti yhteiskunnalle halvemmaksi kuin ongelmien moninaiset seuraukset.

Turun eriarvoistavat koulumarkkinat

Suomalaista koulutusjärjestelmää pidetään yleensä tasa-arvoisena, joka luo mahdollisuuksia myös alemmista yhteiskuntaluokista tulevien lasten edetä vanhempiaan korkeampiin yhteiskunnallisia asemiin. 1970-luvulla luodun yhteisnäiskoulujärjestelmämme vahvuus ei ole piillyt niinkään siinä kuinka hyvin se tuottaa huippuosaajia, vaan siinä, että keskitasomme on ollut korkea ja erot heikoimpien ja huippujen välillä niin koulujen kuin yksilöidenkin välillä ovat olleet suhteellisen pienet.


1990-luvun lopulla tilaa saanut uusliberalistinen koulutuspolitiikkaa on kuitenkin muuttanut suomalaista näennäisesti yhtenäistä ja tasa-arvoista koulujärjestelmää viimeisten vuosien aikana roimasti. Erityisesti eri kuntien välille on muodostunut huomattavia eroavaisuuksia siihen kuinka menestyksekkäästi tasa-arvoa luovasta yhtenäiskoulusta on onnistuttu pitämään kiinni ja muutamien suurehkojen kaupunkien (Espoo, Turku, Lahti, Kuopio) kohdalla voidaan myös puhua kuntien sisälle syntyneistä koulumarkkinnoista. Aihetta ovat tutkineet muun muassa turkulaiset koulutussosiologit Risto Rinne, Piia Seppänen ja Virve Sairanen.


Koulumarkkinoiden syntymistä ja mekanismeja tarkateltaessa yksi merkittävä tekijä taustalla on valtiollisen regulaation vähentäminen, joka on jättänyt entistä enemmän valtaa kunnille peruskoulutuksen järjestämisen suhteen. 1990-luvun lopulla tehdyllä lakimuutoksella luovuttiin koulupiireistä ja mahdollistettiin oppilaiden hakeutuminen muihin kuin oman lähialueensa kouluun. Vuoden 1999 alusta voimaan tulleeseen perusopetuslakiin linjatut muutokset siis poikkesivat periaatteiltaan ja käytännön vaikutuksiltaan huomattavasti yhtenäisen peruskoulun ideologiasta, ja avasivat erityisesti kaupungeissa perheille uusia mahdollisuuksia valita koulu, jonne lapsensa laittavat. Tämä puolestaan on vaikuttanut niin sanotun suosiohierarkian syntymiseen koulujen välille, ja jopa jonkinlaisten eliittikoulujen syntymiseen näennäisesti tasa-arvoisen järjestelmän sisälle.


Vanhempien vapaata kouluvalintaa suosiva koulutuspolitiikka on muokannut huomattavasti lukuisia kansallisia perusopetusjärjestelmiä maasta toiseen, joten Suomen kehitystä on mahdollista verrata muihin maihin. Kouluvalintoja ajanutta politiikkaa on Suomessa perusteltu erityisesti tarjonnan monipuolistamisella ja yksilöiden oppimisvalintojen parantamisella. Pitkälle markkinaperusteiseen suuntaan edenneiden maiden kokemukset eivät kuitenkaan osoita, että vanhempien valintaa suosiva politiikka olisi parantanut perusopetuksen laatua tai oppimistuloksia. Vanhempien valintaa suosivan koulupolitiikan on sen sijaan varsin selkeästi osoitettu syventävän oppilaiden sosioekonomisen taustan mukaista jakoa koulujärjestelmässä, lisänneen lasten ja perheiden välistä epätasa-arvoa, ja palvelleen ennen kaikkea valkoisen keskiluokan etua. Suomessa kouluvalintaa ei ole laajennettu koskemaan julkisesti rahoitettuja yksityiskouluja tai täysin yksityisessä omistuksessa olevia kouluja, kuten useissa muissa maissa, vaan koulumarkkinat toimivat julkisen maksuttoman koulujärjestelmän sisällä. Tästä huolimatta markkinoihin sisältyy selkeitä eriarvoisuutta luovia mekanismeja, joiden purkamiseksi vaaditaan sekä valtakunnallisella että kunnallisella tasolla tehtäviä toimenpiteitä.


Aiemmin Suomessa vain muutamilla niin sanotun erityisen opetustehtävän saaneilla kouluilla oli ollut mahdollisuus ottaa kouluun oppilaita yli koulupiirirajojen, mutta 1990-luvulta tähän päivään oppilaansa valikoivien luokkien määrä etenkin kaupungeissa on kasvanut huomattavasti. Täsmällistä koko maan kattavaa tilastotietoa aiheesta ei vielä ole, mutta esimerkiksi Turussa vain alle 60 prosenttia ikäryhmästä käy yläkoulunsa ei-eriytyneellä luokalla ja ei-erityineellä luokalla lähikoulussaan opiskelee vain 46 prosenttia yläkoululaisista. Turussa yläkouluikäisistä oppilaista 14 % opiskelee kieliluokilla, 10 % liikuntaluokilla, 17 musiikkipainotteisella, 3 % matematiikka- ja luonnontiedeluokilla ja 3 % latinan kielen ja kulttuurin luokilla.


Yksinkertaistetusti koulumarkkinnoiden eriarvoistava mekanismi tarkoittaa sitä, että vanhempien sosioekonomisella taustalla on selkeä yhteys perheen kouluvalintoihin, sekä siihen tullaanko lapsi valitsemaan kouluun, johon hän hakee. Sosioekonomisen taustan vaikutus näkyy erityisesti lapsen hakeutumisessa painotetun opetuksen luokille, ja koulut, jotka valikoivat eniten lapsia painotetun opetuksen luokille sijoittuvat myös suosiohierarkian huipulle. Lisäksi on havaittu, että korkeakoulutettujen perheiden lapset myös muita harvemmin tulevat torjutuksi hakukohteistaan, joten voidaan sanoa, että koulumarkkinat suosivat erityisesti keskiluokkaisia korkeakoulutettuja perheitä ja heidän lapsiaan.

Vain kahdessa Turun yläkoulussa ei ole lainkaan painotetun opetuksen luokkia, ja koulut joissa painotetun opetuksen luokkia on, eroavat toisistaan muun muassa sen suhteen miltä alueilta oppilaat kouluun hakeutuvat. Osassa kouluista painoteutuille luokille hakee eritoten ko. koulun koulualueella asuvia oppilaita, osassa kouluista oppilaita luokille valitaan laajemmin ympäri kaupunkia. Yhdessä Turun yläkouluista jopa yli 80 prosenttia oppilaista opiskelee painotetun opetuksen luokilla ja 80 prosenttia kyseisen koulun oppilaista tulee muualta kuin koulualueelta.


Yksilöiden ja perheiden näkökulmasta tarkasteltuna on mielestäni täysin ymmärrettävää, että monet perheet lähtevät kilpailemaan korkeammiksi noteeratuista koulutuspaikoista, koska haluavat lapsilleen parasta. Itselleni ei myöskään tule yllätyksenä tutkimustulokset siitä, että koulumarkkinoilla kilpailussa pärjäävät eritoten korkeakoulutetut perheet. Tästä huolimatta on mielestäni aiheellista esittää kysymys miten hyvin yhä laajentuneet koulumarkkinat vastaavat tasa-arvon ideaalia ja onko kokonaiskuvassa markkinoiden laajentumisesta saatava yhteiskunnallinen hyöty siitä koituvan eriarvoisuuden arvoinen? Mielestäni ei.


Mikäli haluamme vahvistaa ja tukea yhteiskunnan tasa-arvoisuutta ja yksilöiden autonomiaa, kaikkeen varhaisessa vaiheessa alkavaan erikoistumiseen on suhtauduttava kriittisesti ja vanhempien valintaa vahvistavien koulutupoliittisten päätösten tekemistä välttää. Joissain kunnissa tässä ollaankin onnistuttu selkeästi Turkua paremmin. Kriittisen suhtautumisen varhaisessa vaiheessa alkavaan erikoistumiseen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, ettei kunnissa saisi olla lainkaan musiikkiluokkia, kieliluokkia tai muita painotettuja koululuokkia, mutta esimerkiksi sitä, että mahdolliset erikoisluokat on sijoitetaan tasaisesti eri puolille kaupunkia, ja että sellaisten koulujen muodostamista, joissa valtaosa tai lähes kaikki oppilaista opiskelee erikoisluokalla, on vältettävä kokonaan.


Mielestäni pitäisi olla selvää, että peruskoulun järjestämisen lähtökohta ei ole “lahjakkaiden huippuyksilöiden” erottelu ja valmentaminen, vaan alueellisen ja yksilöiden välisen tasa-arvon lisääminen sekä turvallisen oppimis- ja kasvuympäristön takaaminen jokaiselle lapselle. Vaikka ”valinnan vapaus” ja tarjonnan monipuolistaminen kuulostaisivat ehkä ensikädessä positiivisilta asioilta, jotka eivät ole pois keneltäkään, vapaasta kouluvalinnasta aiheituvilta ongelmilta ei voi ummistaa silmiä. On selvää, että ainakin Turussa yhä useammin jo peruskoulussa alkava erikoistuminen, ja vanhempien valintaa korostava kouluvalintapolitiikka kasvattaa jo nyt alueellista ja yksilöiden välistä eriarvoisuutta. Tämä on huono kehityssuunta.