Valtuustoaloite: Psykoterapeuttiosaamisen vahvistaminen kunnan perustason sosiaali- ja terveyspalveluissa


Mielenterveyspalveluiden resurssien riittämättömyys ja hoidonsaantia koskeva eriarvoisuus on herättänyt keskustelua Suomessa jo vuosia. Korona-aika on kärjistänyt tilanteita entisestään. Muun muassa nuorisopsykiatrian osastoilla nuoria on jouduttu sijoittamaan patjoille sairaalan lattioille, kun osastopaikat eivät ole riittäneet edes kaikkein vaikeimmin oireileville potilaille.  

Mielenterveyspalveluiden parantaminen ja yhdenvertaistaminen vaatii lisää resursseja ja ennen kaikkea julkisten perustason mielenterveyspalveluiden vahvistamista. Psykososiaalista hoitoa ja tukea, kuten esimerkiksi psykoterapiaa, on saatava riittävän helposti ja se on oltava jokaisen saavutettavissa ikään, maksukykyyn tai esimerkiksi työmarkkina-asemaan katsomatta. Esimerkiksi Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian tavoitteena on yksilön työkyvyn ylläpito tai palauttaminen, ja kriteerit jättävät jo lähtökohtaisesti monet ihmiset ko. kuntoutuksen ulkopuolelle. 

Julkisuudessa on keskusteltu psykoterapeuttien riittävyydestä ja terapiaa tarvitsevien ihmisten kohtaamista haasteista löytää sopiva terapeutti. Kyse ei ole vain siitä, etteikö koulutettuja psykoterapeutteja olisi riittävästi, vaan myös siitä, että ihmisten mahdollisuudet saada psykoterapiaa ovat hyvin eriarvoiset. Maksukykyisellä, lievistä mielenterveyden häiriöistä kärsivän ihmisen on huomattavasti paremmat mahdollisuudet löytää itselleen sopiva terapeutti, kuin ihmisen, jonka terveydentila ei riitä monivaiheisiin yhteydenottoihin potentiaalisten terapeuttien suuntaan, tai jolla ei yksinkertaisesti ole varaa maksaa mielenterveytensä hoitamisesta.


Nähdäkseni kuntien perustason palveluiden psykoterapeuttiosaamisen vahvistamisella voidaan parantaa ihmisten mahdollisuuksia saada terapiaa aidosti matalalla kynnyksellä. HUS tarjoaa psykiatriaan erikoistuville lääkäreille mahdollisuuden opiskella työajalla psykoterapeutiksi. Työnantaja maksaa opinnot ja niitä saa tehdä työajalla. Nuorisopsykiatrian linjajohtaja Laura Häkkisen mukaan opintojen kustantaminen lääkäreille toimii rekrytointivalttina ja tuo lisää psykoterapiaosaamista julkiseen terveydenhuoltoon. (Lääkärilehti 12.4.2021) 

HUS:n psykiatrialla erikoistuville lääkäreille tarjoamaa mahdollisuutta kouluttautua psykoterapeutiksi työn ohessa kannattaa Turussa kokeilla myös muiden sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten osaamisen kehittämiseksi sekä mielenterveyttä tukevien palveluiden parantamiseksi. Mahdollisuus kouluttautua psykoterapeutiksi työn ohessa olisi myös merkittävä rekrytointivaltti, jolla voidaan sitouttaa työntekijöitä perustason julkisten mielenterveyspalveluiden kehittämiseen.


19.4.2021 jätin Turun kaupunginvaltuustossa aloitteen, jossa esitin, että (1) sosiaali- ja terveyslautakunnalle valmistellaan esitys palveluista, joiden parissa psykoterapiaosaamista vahvistetaan. (2) Tämän pohjalta muodostetaan kriteerit, joiden perusteella työntekijöille tarjotaan mahdollisuutta psykoterapiaopintoihin työajalla työnantajan kustannuksella. (3) Koulutukseen osallistuvien työntekijöiden kanssa tehdään koulutussopimus, johon sisältyy suunnitelma siitä, kuinka koulutuksessa saatavaa psykoterapiaosaamista hyödynnetään kaupungissa sekä koulutuksen aikana että sen jälkeen.


Kunnallisissa palveluissa ei valita asiakkaita, ei harjoiteta kermankuorintaa vaan kaikkia tuetaan ja hoidetaan. Monella kunnissa työskentelevällä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisella on kokemusta vaativasta mielenterveystyöstä ja hyvät edellytykset psykoterapeutiksi kouluttautumiseen. Soveltamalla HUS:n psykiatrialla lääkäreille tarjottua mahdollisuutta kouluttautua työajalla, voidaan parantaa perustason mielenterveyspalveluiden saatavuutta ja saada kentälle julkisten ja yhdenvertaisten mielenterveyspalveluiden kehittämiseen sitoutuneita osaavia ja kokeneita psykoterapeutteja.

Perustulo ja mielenterveys

”What I’ve been learning over the course of my life is that diagnoses exist to help get people services they need– but there’s no such thing as mental illness. We’re all mentally ill and we’re all haunted by something, and some people manage to find a way to ride it out so that they don’t wind up needing extra help. So I think that ”mental illness,” as a term, is garbage. [….] I believe in mental health care, but when we call people ”crazy,” we exclude them from our circle.”

The Mountain Goats yhtyeen keulahahmo, amerikkalainen lauluntekijä John Darnielle sivuaa Pitchforkin haastattelussa näkemyksiään mielenterveysongelmista. Darnielle kyseenalaistaa käsitteen ”mielisairas” ja asettuu vastustamaan ajatusta siitä, että osa ihmisistä voitaisiin määritellä hulluiksi tai mielenvikaisiksi: kun kutsumme ihmisiä ”hulluksi”, suljemme heidät ulkopuolellemme. Diagnoosien merkityksen muusikko näkee siinä, että niiden avulla ihminen voi saada tarvitsemiaan palveluita.

Darniellen ajatuksissa on pointtinsa. Kysymys siitä kuka on terve tai sairas ei ole vain lääketieteellinen. Määritellessämme ihmisiä sairaiksi tai terveiksi teemme samalla merkittäviä poliittisia rajanvetoja, joilla on ihmisten arkisiin elämiin vaikuttavia moninaisia seurauksia. Jos jokin ilmiö tai oireiden rypäs määritellään sairaudeksi, sairaudesta kärsivä ihminen voi tämän myötä saada tarvitsemaan apua, kuten sairaslomaa itsensä kuntoon saamiseksi. Toisaalta määritellessämme jotkut ihmiset mielenvikaisiksi sen valitettavan yleinen seuraus on, että ihminen leimataan, suljetaan ns. normaalien ihmisten ulkopuolelle, ja määritellään vähemmän vakavastiotettavaksi yksilöksi kuin ns. mieleltään terveet. Kerran saatu diagnoosi voi esimerkiksi potilastietojen kautta seurata vuosienkin jälkeen hammaslääkärille ja gynekologille, ja vaikuttaa hyvin negatiivisesti siihen millä tavalla palveluita tarvitsevaa ihmistä kohdellaan, muista arkisista yhteyksistä puhumattakaan. Voidaan myös ehkä väittää, että tilanteissa, joissa sairaaksi määrittämistä ei seuraa riittävän hoidon, avun tai tuen saaminen, pelkkä sairaaksi määrittäminen saattaa tehdä yksilöstä jopa entistä syrjäytetymmän tai vähemmän tosissaan otettavan ihmisen.

Pohdinta siitä missä menee terveen ja sairaan raja, mikä on sairaus, ja kuka ja millä perustein sen saa määritellä, on tärkeää ja kiinnostavaa. En pidä siitä, että ihmisiä leimataan hulluiksi, ja sitä kautta toisarvoisiksi. Toisaalta keskustelusta terveen ja sairaan rajoista ei saa johtaa näkemystä, että mielensairaudet olisivat vähemmän todellisia kuin muut sairaudet. Ajattelutapa, jossa mielensairauksia ei nähdä oikeina sairauksia vaan jonakin, jotka lähtevät ehkä pois, jos niistä kärsivät yksilöt skarppaavat tarpeeksi, käyvät lenkillä, syövät riittävästi hedelmiä tai muistavat mennä riittävän aikaisin illalla nukkumaan, on kestämätön. Sen tietää jokainen lenkit, zumbat ja homeopatian kokeillut, viimeiset rahansa vitamiineihin ja superfoodeihin kuluttanut ihminen, jonka olo ei kaikista, ehkä toivottomistakin, yrityksistä huolimatta normalisoidu.

Vaikka allekirjoitan John Darniellen haastattelussa esittämän ajatuksen siitä, että kaikilla ihmisillä on omat ongelmansa, eikä raja sairaan ja terven välillä ole koskaan itsestäänselvä, on tärkeää huomioida, että valtaosalla mielensairauksista on myös biologinen pohjansa. Vaikka mielialalääkkeitä tarjotaan monissa sellaisissakin tapauksissa, joissa tilanne vaatisi ihan toisenlaista tukea tai apua, ja kritiikki medikalisaatiosta on aiheellista, osa ihmisistä tarvitsee mielensairauteensa kemiallista lääkitystä. Tosin näissäkin tapauksissa lääkkeiden lisäksi tarvitaan lähes aina myös muunlaista tukea.

Mielenterveyden sairaudet eivät ole samanlaisia sairauksia kuin kausi-influenssa tai ripuli, joka kestää jonkin aikaa ja sitten yhtenä päivänä kun on levätty riittävästi, tauti on poissa. Paraneminen ja kuntoutuminen vaatii pitkäjänteisestä, hötkyilemätöntä asennetta, voimia nousta aina uudelleen jaloilleen, vaikka varmuutta jalkojen kyvystä kantaa ei ole. Ihmisestä ja sairaudesta riippuen esim. sairastamiseen voi sisältyä parempia ajanjaksoja. Välillä ihminen voi olla kykeneväinen tekemään ihan tavallisia asioita ja töitä, ja kaikki voi ulospäin vaikuttaa normaalilta. Tämä onkin ehkä yksi syy sille, että joillekin ihmisille on vaikeaa ottaa mielensairaudet oikeasti vakavasti, todellisina sairauksina, jotka johtuvat muustakin kuin yksilöstä itsestään.

Mielestäni on selvää, että mielenterveysongelmia ei ole onnistuttu rakenteen tasolla ehkäisemään ja vähentämään riittävästi. Tämän vuoksi ongelma kaipaa perinteisten ratkaisuehdotusten rinnalle uusia ratkaisuja. Pelkkä mielenterveyspalveluiden resurssien lisääminen ei riitä. Uusia ratkaisuja etsiessä, mielenterveysongelmia on lähestyttävä yhä enemmän laajemmista kuin yksilöpsykologista ja lääketieteellisistä näkökulmista. Huomiota on kiinnitettävä entistä enemmän materiaalisiin olosuhteisiin, joilla on oleellinen vaikutus myös ihmisten henkiseen hyvinvointiin. 

Yksilöt välineelliseen arvoonsa redusoiva kapitalistinen kilpailuyhteiskunta ei luo otollisia edellytyksiä yksilöiden psyykkiselle hyvinvoinnille. Tämän lisäksi kilpailuyhteiskunta asettaa äärimmäisen haasteelliset olosuhteet esimerkiksi pitkäaikaista masennusta sairastaneen ihmisen kuntoutumiselle. Nuoremmille sukupolville elämästä on yhä useammin tullut loputonta CV-merkintöjen keräämistä: kelkasta pudonneen nuoren aikuisen voi olla hankala selittää työhaastattelussa miksi CV:hen on jäänyt ”gäppejä” tai miksi opinnot ovat vieläkin kesken. Miksi et saanut opintoja etemään, vaikka et ollut edes töissä? Oletko tyhmä, luuseri, vai muuten vaan laiska?

Mielenterveyskuntoutumista vaikeuttaa joka puolelta niin mediasta, työelämästä, kuin koulutusinstituutioistakin tursuava ideologia ja ajattelutapa, jossa ihminen joka ei kapeilla mittareilla mitattuna ole tuottava, nähdään lähes järjestäen luuserina. Mitä enemmän olet suhteessa nuoreen ikääsi saanut aikaiseksi, sitä hienompi ihminen olet, mitä vähemmän, sitä huonompi. Haluaisin itse asettua tätä ajattelutapaa vastaan, mutta on myönnettävä, että se on välillä todella haastavaa.

Vaikka ihmelääkettä, jolla kaikki mielenterveysongelmat voitaisiin poistaa, ei ole, ainakin jonkin verran asiaan voidaan vaikuttaa melko yksinkertaisestikin: nykyisestä huonosti toimivasta, byrokraattisesta sosiaaliturvajärjestelmästä voidaan siirtyä riittävän suureen perustuloon, joka takaa ihmiselle minimitoimeentulon. Perustulo auttaisi eritoten monia taloudellisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevia mielenterveysongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä, joilla menee tarpeettoman paljon energiaa Kelan ja sosiaalitoimiston kanssa asioimiseen. Esimerkiksi toimeentulotuen hakeminen voi monelle ihmiselle tarkoittaa loputtomalta tuntuvaa taistelulta tuulimyllyjä vastaan, jossa ennen seuraavaa lisäselvityspyyntöä, tuen epäämistä tai takaisinperintää, ehtii hengähtää vain hetken, kun seuraava osataistelu taas alkaa. Raskaat ja nöyryyttävät prosessit eivät jätä ihmiselle tarpeeksi voimia tai reaalisia mahdollisuuksia oman elämäntilanteen ja mielenterveyden pitkäjänteiseen parantamiseen ja kuntouttamiseen.

Jotta perustulo toimisi mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien ihmisten aseman parantamiseksi, perustulon tulee olla vähintään nykyisten minimietuuksien suuruinen. Ihmisen, jolla on jonkun verran voimia, mutta ei niin paljon, että saisi riittävän määrän opintopisteitä tietyssä tahdissa, tai pystyisi tekemään niin paljon töitä kuin toimeentulo vaatisi, ei perustulomallissa tarvitsisi niin helposti jättäytyä kokonaan opintojen tai työelämän ulkopuolelle, tai jäädä esimerkiksi sairaseläkkeelle. Perustulo mahdollistaisi monen sellaisen ihmisen työmarkkinoille osallistumisen, joka ei ole kykeneväinen tekemään täyspäiväistä työviikkoa. Jos ihminen pystyy tekemään töitä vaikka vain 10 tuntia viikossa, sekin on sekä ihmisen itsensä että myös yhteiskunnan kannalta parempi kuin se, että henkilö jää kokonaan pois työmarkkinoilta.

Perustulon lisäksi tarvitsemme myös entistä parempia mielenterveyspalveluita. Nykyään palvelut ovat pirstoutuneita, ja siitä kuinka hankalaa palveluita on saada kuulee jatkuvasti: apua tuntuu saavan vain ambulanssilla, sen jälkeen kun on osoittanut kykenevänsä todella itsetuhoiseen käytökseen. Jos käyttäytyy ”normaalisti”, näyttää siistiltä, käyttää puhtaita vaatteita, eikä ole kovin pahasti päihdeongelmainen, on liian yleistä, että apua hakenut ihminen passitetaan takaisin kotiin ilman tarvittavaa tukea. (Tosin ilman tukea taitaa jäädä myös päihdeongelmaisetkin…)

Useat puolueet, mukaan lukien Vasemmistoliitto, ovat viime aikoina peräänkuuluttaneet mielenterveysongelmien hoidossa ”matalan kynnyksen palveluita”. En vieläkään täysin hahmota mitä matalan kynnyksen palvelut ovat, ja teoriassa pidän käsitettä sisäisesti ristiriitaisena: kynnys hakeutua hoitoon, koska ”päässä viiraa”, lienee lähes aina helvetin korkea. Kynnystä voidaan kuitenkin varmasti madaltaa. Palveluita kehittäessä voidaan esimerkiksi entistä tarkemmin kuunnella mielenterveysongelmista kärsineiden ja kärsivien ihmisten näkökulmia ja yksilöpsykologisiin tekijöihin keskittymisen lisäksi on kiinnitettävä entistä enemmän huomioita ihmisten materiaalisiin olosuhteisiin. Yksi tarvitsee sairauteensa lääkettä, toinen ehkä terapiaa, mutta jokainen ihminen, terve tai sairas, tarvitsee riittävän toimeentulon.