Lapsiperheiden asialla?

Vaalien lähestyessä ehdokkaat rakentavat ehdokasprofiilejaan kertoen poliittisten vaatimustensa lisäksi siitä minkälaisessa perhemuodossa he elävät, mitä he tekevät työkseen, ja mitä he esimerkiksi harrastavat. Kulttuuripolitiikasta kiinnostunut ehdokas tuo ehkä esille elokuvaharrastuksensa ja ympäristöasioihin keskittyvä ehdokas poseeraa vaalikuvissa polkupyörän selässä. En vielä ole törmännyt kovin moneen (jos yhteenkään) yksinelävään sinkkuun, joka vaaleissa kertoisi ajavansa ”yksinelävien sinkkujen” asiaa, mutta jos kyseessä on perheellinen ehdokas, näyttää siltä, että on helppoa esitellä itsensä sen ikäiseksi perheenäidiksi tai -isäksi, ja jatkaa tästä kertomalla olevansa ”lapsiperheiden asialla”.

Mutta mitä lapsiperheiden asioiden ajamisella konkreettisesti ottaen tarkoitetaan? Onko oikeasti olemassa asioita, jotka ovat yhteisiä kaikille lapsiperheille, ja vain lapsiperheille, ja mitä nämä asiat ovat? Vai onko kyseessä ennen kaikkea mielikuva, jota sen poliittisesti korrektien mielleyhtymien vuoksi on helppo tarjota perheellisen vaaliteemana? Miettiessäni asiaa tosissaan saan potentiaalisten lapsiperhe-asioiden joukkoon listattua neuvolapalvelut, lapsilisät, elatusasiat, äitiysavustuksen ja päivähoidon. Toisaalta lapsiperheiden asioita ovat myös koulutus, terveyspalvelut ja lukuisat muut asiat, vaikkei mikään näitä asioita koskeva politiikka rajaudu vain lapsiperheiden asioiksi.

Lapsiperheistä yksikään ei ole täysin samanlainen kuin toinen. Perhemuodot eroavat toisistaan muun muassa tulotason, koulutuksen, sosiaalisen aseman, lasten ja vanhempien ikien ja sukupuolten, perheen koon, harrastusten, asumapaikan, uskonnon ja etnisyyden mukaan. Jos lapsiperheiden asialla olemisen sijasta sanottaisiinkin, että halutaan ajaa pienituloisten lapsiperheiden asiaa, sateenkaariperheiden asiaa, tai vaikkapa monikulttuuristen ja -kielisten perheiden asiaa, luulen, että pystyisin ymmärtämään edes hivenen paremmin millä asialla ollaan liikkeellä. Yhtä yleistä ”lapsiperheiden asiaa” on vaikeampi hahmottaa.

Kun halutaan rakentaa tasa-arvoista yhteiskuntaa on selvää, että lapsia ja nuoria koskevat asiat, ja näin ollen myös perheiden asiat, ovat äärimmäisen tärkeitä. Ei tarvitse olla psykologian professori ymmärtääkseen, että esimerkiksi itsetunto, käsitys itsestä ja suhde ympäröivään ympäristöön ja muihin ihmisiin kehittyy pitkälti lapsuudessa ja nuoruudessa, ja mikäli kriittisissä nivelvaiheissa kasvussa ja kehityksessä asiat eivät etene toivotulla tavalla, ihmisen itsetunnon ja itsearvostuksen rakentaminen ja korjaaminen vanhempana ja aikuisiässä on huomattavasti haastavampaa.


Lasten, nuorten ja lapsiperheiden asioiden puolesta toimiminen ei kuitenkaan ole erillistä muusta eriarvoisuutta, pahoinvointia tai esimerkiksi syrjintää vastaan käymistämme poliittista kamppailuista. Tämän vuoksi voitaneenkin ajatella, että laajemmassa kuvassa mitään itsestään selvää “lapsiperheiden asioiden” tai etujen kategoriaa ei ole olemassa. Sekä lapsiperheiden asioita että yksinelävien ja muissa perhemuodoissa elävien ihmisten asioita ajetaan ennen kaikkea purkamalla luokkayhteiskuntaa. Luokkayhteiskunnan purkaminen tarkoittaa muun muassa tulo- ja varallisuuserojen pienentämistä verotuksen progression lisäämisellä, heterogeenisten asuinalueiden rakentamista, kohtuuhintaisen asuminen puolesta kamppailua, sekä tasa-arvoa lisäävää koulutuspolitiikkaa, jossa toimitaan aktiivisesti sosiaalisen liikkuvuuden puolesta koulutuksen periytyvyyttä vastaan.

Suomen poliittisessa järjestelmässä kunnilla on erittäin merkittävä rooli julkisten palveluidentuotannossa. Kunnat tuottavat kuntalaisille laeilla säädetyt peruspalvelut, tärkeimpinä ehkä sosiaali- ja terveydenhuolto, kasvatus- ja opetustoimi sekä ympäristöön ja tekniseen infrastruktuuriin liittyvät toiminnot. Näin ollen sillä miten ja mitä periaatteita noudattaen kunnalliset palvelut tuotetaan on huomattavan paljon merkitystä ihmisten välisen eriarvoisuuden vähentämisessä, niin lapsiperheiden, lapsettomien perheiden kuin yksinelävienkin näkökulmasta.

Meidän laivassa on iso reikä pohjassa

Menneellä viikolla löysin uuden työpaikkani kahvihuoneesta sympaattisen käsin kirjoitetun julisteen Turun kaupungin kasvatus- ja opetustoimen kestävän kehityksen vuoden 2012 päästövähennystavoitteista. Julisteessa muistutetaan päiväkodin henkilökuntaa asioista, joita yksilöt voivat tehdä säästääkseen luontoa ja energiaa: sammuta valot, varmista ettei vesihanojen paine ole liian kova, käytä materiaaleja säästäväisesti, suosi pyöräilyä ja linja-autoa omalla autolla ajamisen sijaan ja niin edelleen. Perusasioita, jotka jokaisen yksilön on tärkeää huomioida omassa arjessaan. Peukku niille.


Juliste herättää kuitenkin myös ristiriitaisia ajatuksia, kun tarkastellaan laajemmassa kuvassa sitä kuinka
tosissaan Turussa valtuustotasolla päästöjen vähentämiseen ollaan suhtauduttu. Mieleen palaa niin yksityisautoiluun kannustava surullisen kuuluisa toriparkki-hanke kuin viime syksynä Turun kaupunginvaltuustossa hyväksytty seudullinen energiaratkaisu, jossa valtuuston enemmistö puutteellista taustaselvityksistä huolimatta päätyi tukemaan keskitettyä energiaratkaisua, joka sitoo Turun seudun energiantuotannon ainakin 40 vuodeksi fossiilisiin polttoaineisiin.

Yksilöillä on vastuuta siitä kuinka kuormittaa luontoa ja käyttää maapallon yhteisiä resursseja, mutta valintojen lisäksi yksilön hiilijalanjäljen suuruus riippuu ennen kaikkea olosuhteista, joissa hän elää. Näitä olosuhteita muutetaan politiikalla. Jos esimerkiksi julkinen kaupunkitila on suunniteltu ja rakennettu yksityisautoilua tukevista lähtökohdista, on epärealistista vaatia yksilöitä jättämään autonsa kotiin ja valitsemaan sen sijaan joukkoliikenteen, mutta jos joukkoliikenteen käytöstä on tehty helppoa, halpaa ja miellyttävää, vaatimus ei ole enää lainkaan epärealistinen. Tällöin autot jäävät huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä kotiin, parhaassa tapauksessa kokonaan ostamatta. Näin toimien yksityisautoilua ei välttämättä tarvitsisi edes kieltää, vaikka mieli tekisikin, totta kai.

Sama pätee asumiseen. Yksilön mahdollisuudet energiansäästön suhteen ovat rajalliset, eikä varattomilla ja kaikkein pienituloisimmilla ole valinnanvaraa välttämättä käytännössä juuri lainkaan. Ihmiset asuvat asunnoissa, joita on tarjolla, ja joihin heidän tulonsa riittävät. Vaikka osa ihmisistä pystyisi panostamaan oman kotinsa energiatehokkuuteen omilla valinnoillaan ja satsauksillaan, monen kotitalouden arjessa riittää haasteita jo tarpeeksi muidenkin asioiden kanssa. Siksi asumisen energiatehokkuuden lisääminen ei ole seikka, joka voitaisiin jättää vain yksilöiden vastuulle, eikä rakentamisen, maankäytön ja muun kaupunkisuunnittelun suhteen vastuun sysääminen yksilölle toki ole edes mahdollista.

Turun alueen ekologisempaa ja kestävämpää tulevaisuutta voidaan rakentaa muun muassa edistämällä pikaraitiotiehanketta. Tehtyjen selvitysten mukaan pikaraitiotien ratainvestoinnit ovat noin 220 milj. euroa, jonka lisäksi kustannuksiin kuuluu yli 20 milj. euroa maksava varikko ja noin 45 milj. euroa kustantavat vaunut. Raitiotiejärjestelmän käyttöönotto ei siis ole aivan halpaa lystiä, mutta pitkällä tähtäimellä se on niin sosiaalisista, taloudellisista kuin ympäristöllisistäkin näkökulmista käsin kestävä ratkaisu. Varissuolle, Runosmäkeen, Turun rautatieasemalle ja Hirvensaloon ulottuvan pikaraitiotien lähivaikutusalueella asuisi nykytilanteessa 63000 asukasta eli noin kolmasosa turkulaisista. Ratapituuteen suhteutettuna tämä tarkoittaa 3100 asukasta/ratakilometri, jota on pidetty hyvänä asukaspohjana turvaamaan riittävä matkustajamäärä pikaraitiotielle. Turku ei siis ole asukasmäärältään liian pieni kaupunki pikaraitiotielle, vaikka jokunen raitiotien vastustaja näin on joskus yrittänyt esittää.


Kuntatasolla päästövähennyksiä saadaan aikaan panostamalla tiiviiseen kaupunkirakenteeseen, asumisen energiatehokkuuden lisäämiseen ja yksityisautoilua huomattavasti vähentäviin seudullisiin joukkoliikenneratkaisuihin. Ei ole lainkaan epäoleellista kiinnittää huomiota myös ravintoon. Jos on mielekästä ohjeistaa päiväkoteja ja kouluja kiinnittämään huomiota esimerkiksi valojen sammuttamiseen, on erittäin perusteltua kasvattaa myös ilmastoystävällisen kasvisruoan tarjontaa niin päiväkodeissa, kouluissa kuin kaikissa muissakin kunnallisissa laitoksissa.


Mikäli emme panosta päästöjen vähentämiseen rakenteiden tasolla, valojen sammuttelu tai askartelupapereiden säästäminen ko
uluissa ja päiväkodeissa näyttää mielestäni laajemmassa kontekstissa lähestulkoon traagiselta. Mieleeni tulee tilanne, jossa matkustajat yrittävät uppoavasta laivasta lapata ämpäreillä vettä pois, ilman että kiinnittäisivät huomiota reikään, josta vesi vuotaa sisään. Vaikka kuinka hikipäisinä kauhomme omilla ämpäreillämme, laiva todella hukkuu, ellei sen pohjassa olevaa vuotoa korjata.