Suomalainen kastijärjestelmä

Oikeistolaisessa ajattelutavassa yksilön tulotaso, koulumenestys ja hyvinvointi nähdään pitkälti ihmisen lahjakkuuden, tietoisen toiminnan ja pyrkimysten tuloksena. Kiinnittäessä huomio ensisijaisesti yksilöiden toimintaan olemassaolevat valtasuhteet, kuten taloudellinen eriarvoisuus, on helppo oikeuttaa: koska olet tehnyt tätä tai tätä, olet ansainnut tämän. Jos menestyt voit olla ylpeä itsestäsi, jos et menesty, voit syyttää itseäsi, sillä olet joko tyhmä tai et yrittänyt tarpeeksi. Jos taasen huomio kiinnitettäisiin siihen kuinka koulutus, luokka-asema, köyhyys taikka mielenterveysongelmat periytyvät, yhteiskunnalliset valtasuhteiden, kuten tuloerojen oikeutus muuttuu kyseenalaisemmaksi.

Yksilön elämänhallinnan kannalta yksilön valintoja ja vaikutusmahdollisuuksia korostava lähestymistapa voi toki olla tietyissä asioissa ja tilanteissa myös toimiva. Parhaimmillaan se motivoi yrittämään, kouluttamaan ja asettamaan uusia tavotteita. Yksilöissa mahdollistuvaan muutokseen perustuu esimerkiksi kognitiivinen psykoterapia, jonka perusidea on, että autetaan yksilöä näkemään oma menneisyys ja tulevaisuuden horisontti perspektiivistä, jossa käsin elämänhallinta helpottuu. Kun yksilön ohjaamisen tai parantamisen sijaan tarkoituksena on ohjata tai parantaa yhteiskuntaa, toimivat keinot ovat erilaisia kuin keinot, joilla tuetaan yksilöitä psykologin vastaanotolla. ”Ihan tavalliset asiat” ei riitä, vaan tarvitaan rakenteisiin puuttuvaa politiikkaa. Tämän käsittäminen tuntuu kuitenkin olevan monelle hankalaa. Epäilen sen johtuvan siitä, että yksilöä korostava ajattelutapa on juurtunut niin syvälle ajattelutapoihimme, että rakenteelliset näkökulmat tuntuvat vierailta, vaikka aiheesta olisi laajasti monentyyppistä tutkimustietoa, joka kertoo rakenteellisten tekijöiden voimakkaasti merkityksestä.

”Jos todella haluaa jotain, sen eteen syö vaikka pikkukiviä”, totesi kerran eräs kokoomusnuori ystäväni facebook-profiilissa, jossa väittelimme koulutuksen tasa-arvosta ja periytyvyydestä. Kommentti ei suinkaan ole ainutlaatuinen. Koulutuksen periytyvyyttä koskevissa keskusteluissa olen usein törmännyt argumenttiin, jonka mukaan yhteiskuntamme ja koulutusjärjestelmämme on sellainen, jossa ”todelliset lahjakkuudet” tai oikeasti ”todella motivoituneet” pärjäävät, jos näin haluavat. Edellä esitetyn argumentin yhteydessä tuodaan usein esille kuinka henkilö x on itse onnistunut nousemaan vaatimattomista oloista oman päämäärätietoisen toiminnan kautta. Tämän katsotaan osaltaan todistavan sitä, että sosiaalisen liikkuvuuden vaikeus ei ole todellinen ongelma, tai toisinaan jopa sitä, että koulutuksen periytyvyydestä ei olisi tarpeellista puhua. Mielestäni tällaista puhetta voi odottaa vain tahoilta, jotka ovat joko kyvyttömiä havaitsemaan yhteiskunnallisia ongelmia ja eriarvoisuutta luovia rakenteita tai eivät vain yksinkertaisesti välitä niistä.

Keskusteltaessa koulutuksen periytyvyydestä on ensisijaisen tärkeää ettei siitä, että naapurin Pirkko, Petteri tai Mahmoud on onnistunut nousemaan heikoista asemista korkeaan asemaan, voida johtaa sitä, että se onnistuu yhtälailla kaikilta muiltakin. Vaikka koulutusjärjestelmämme on edelleen kansainvälisesti jonkin verran monia muita maita tasa-arvoisempi, viittaaminen voimakkaampaan luokkajakoon ja vahvempaan koulutukselliseen epätasa-arvoon jossain muualla maailmassa, ei helpota lainkaan meidän keskuudessamme olevia ongelmia. Yksilöiden mahdollisuudet ja lähtökohdat eivät ole tasavertaiset. Tämän vuoksi meillä ei ole varaa huonontaa nykyistä koulutusjärjestelmämme esimerkiksi opintotuen lainapainotteisuuden lisäämisellä, tai valintojen ja koulutuspolkujen eriytymisen varhaistamisella. Näiden sijaan on tarpeellista pohtia miten järjestelmäämme muokataan nykyistä tasa-arvoisempaan suuntaan.

Koulutusjärjestelmämme perusta on yhdeksänvuotinen yhtenäinen peruskoulu, jossa lähes kaikki oppilaat opiskelevat yhdessä. Toiset oppilaat tarvitsevat toki enemmän tukea kuin toiset. Tehostettua tukea on tarjottava ennen kaikkea omassa lähikoulussa laaja-alaisten erityisopettajien, luki-opettajien, kouluavustajien/koulunkäynnin ohjaajien, koulupsykologien ja kuraattorien ammattitaitoa hyödyntäen. Oppilaiden erottamiseen muista erilleen ei pidä lähteä kevyin perustein. Riittävän pienten ryhmäkokojen lisäksi koulua voidaan kehittää lisäämällä niin sanottua rinnakkaisopettajuutta, jossa yhden opettajan sijaan luokassa on kaksi opettajaa. Kaksi opettajaa tukevat ja täydentävät toistensa ammattitaitoa ja persoonia. Rinnakaisopettajuus voi vähentää oppilaisiin kohdistuvaa mielivaltaa ja lisää oppilaiden oikeudenmukaista kohtelua, koska tahtomattaankin opettajat kohtelevat oppilaita aina vähintään hivenen eri tavoin.

Hyvä tapa huomioida oppilaiden erilaisuutta on myös panostaminen valinnaisiin aineisiin ja niiden tuntien lisäämiseen. Erillisten painottettujen erikoisluokkien lisäämisen suhteen on kuitenkin oltava kriittinen, koska liian laajassa mittakaavassa ne luovat olosuhteita entistä laajemmille koulumarkkinoille ja koulujen eriarvoistumiselle. Lisäksi vanhanaikainen katsomuksen mukaan oppilaat karsinoiva, eriarvoistava ja taloudellisia resursseja hukkavaa oman uskonnon mukainen uskonnonopetus on lakkautettava, ja se on korvattava kaikille oppilaille yhteisellä uudella katsomusaineella.

Lisäksi tarvitsemme huomattavasti nykyistä enemmän positiivista erityiskohtelua, joilla korjataan jo nyt olemassaolevaa eriarvoisuutta. Erityisesti vieraskielisten oppilaiden kieltenopetukseen on saatava riittävästi lisäresursseja. Lisäksi voi olla tarpeellista ottaa askeleita taaksepäin ja palata 90-luvun lopulla luovuttuun niin sanottuun koulupiirijakoon. Lisäksi perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista voidaan mielestäni poistaa niin sanotut aihekokonaisuudet, [joista ainoa laajemmin käytäntöön sovellettu lienee yrittäjyyskasvatus?], koska aihekokonaisuuksien käytännön toteutus on hankalaa ja epäselvää, ja kaikki oleellisimmat opetussisällöt tulisi löytyä ennen kaikkea opetettavien aineiden sisällöistä.

Koulutus on yksi perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen instituutio, jolla on huomattavan paljon vaikutuksia yhteiskuntaa ja ihmisten väliseen tasa-arvoon. Sen merkityksellisyydestä huolimatta, koulu ei ole kaikkivoipa ja ainoa instituutio, joka vaikuttaa siihen minkälaiseksi ihmiset kasvavat ja kehittyvät, eikä kaikkia ongelmia voida poistaa esim. lisäämällä kouluihin parempaa yhteiskuntaopin opetusta tai parantamalla kouluterveydenhuoltoa jne. Puhuttaessa nuorten pahoinvoinnin lisääntymisestä tai niin sanotusta syrjäytymisestä on tärkeää huomioida, että samanaikaisesti kun kouluista, kouluterveydenhuollosta, koulukuraattoreista ja -psykologeista on säästetty, yhteiskunnassa on harjoitettu myös muuta eriarvoisuutta luovaa politiikkaa.

Tasa-arvoa luovan koulujärjestelmän lisäksi tarvitsemme muuta sosiaalista oikeudenmukaisuutta lisäävää politiikkaa, kuten sosiaalista asuntotuotantoa, parempaa joukkoliikennettä, enemmän julkisia tiloja, joissa on mahdollisuus viettää aikaa ilman kulutuspakkoa. Tarvitsemme entistä laadukkaampia julkisia palveluita, jotka tarjoavat hoitoa ja apua kaikille ihmisille tulotasoon tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Nämä turvataan tuottamalla palvelut kunnan omana työnä, joiden rahoitukseen käytetyt varat eivät karkaa yksityisten monikansallisten yhtiöiden kautta veroparatiiseihin. Lisäksi tarvitsemme ainakin riittävän suuren perustulon, jonka avulla varmistetaan toimeentulo jokaiselle ihmiselle huolimatta siitä onko kyseessä perinteissä työsuhteessa oleva palkansaaja, pienyrittäjä, freelancer, mielenterveyskuntoutuja, 24/7 työtä tekevä kotiäiti tai lainarahalla ruokansa ja lääkkeensä maksava opiskelija.

Mitään yhtä ongelmatonta ihmelääkettä yhteiskunnan eriarvoisuuden poistamiseen ei ole, mutta edellä luetellut asiat ovat keinoja, joilla suomalaista monisyistä kastijärjestelmää voidaan aloittaa purkamaan. Edellä mainittuihin asioihin vaikutetaan niin eduskunnasta kuin kunnanvaltuustoista ja lautakunnistakin käsin.