Oppimiserot rakentuvat jo varhaislapsuudessa

Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu koulujen ja oppilaiden välisistä oppimiseroista ja jopa pöyristelty kasvukeskusten tiettyjen asuinalueiden ”kouluja, joissa ei enää puhuta suomea”. Suuriksi kasvaneet erot oppimisessa on asia, joka on syytä ottaa vakavasti. Keskustelussa kiinnitetään kuitenkin yllättävän vähän huomiota siihen, miten kielen kehitykseen on panostettu (tai jätetty panostamatta) jo ennen koulun alkamista. 

Kielenoppiminen on prosessi, joka voi jatkua koko eliniän, mutta nopeinta oppiminen on varhaislapsuudessa. Lapsi oppii kieltä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, kommunikoimalla, leikkimällä, laulamalla, loruilemalla ja altistumalla vaihtelevalle ja monipuoliselle kielenkäytölle. Pieni lapsi oppii ensin kieltä omassa lähiympäristössään ihmisiltä, jotka häntä hoivaavat. Lapsen kasvaessa vertaisoppimisen rooli kasvaa ja myöhemmin mukaan tulee muodollinen kielenopetus. 

Yksi vaikuttavimmista keinoista oppimiserojen kaventamissa on varhaiskasvatuksen tasa-arvoon ja lasten oikea-aikaiseen tukeen panostaminen. Erilaisia selvityksiä ja lakimuutoksia varhaiskasvatuksen kehittämiseksi on viime vuosina tehty useita, mutta riittävät taloudelliset panostukset varhaiskasvatukseen ovat edelleen tekemättä. Myös kunnissa varhaiskasvatuspalveluiden kehittämistä on lasten tarpeiden sijaan määritellyt uusliberalistinen tehokkuusajattelu ja pyrkimykset varhaiskasvatuksen kustannusten jatkuvaan alentamiseen.  

Pelkkä päivähoitopaikka ei riitä

Mikäli tavoitteena on suomen kielen oppiminen, on varmistettava, että lapsilla on pienestä pitäen tosiasiallisesti mahdollisuus päästä ympäristöön, jossa kyseistä kieltä voi oppia. Pelkkä päivähoitopaikka ei kuitenkaan vielä riitä. Varhaiskasvatuksen ympäristön ja siellä tapahtuvan toiminnan on oltava riittävän hyvin suunniteltua ja toteutettua. Mikäli työntekijät vaihtuvat jatkuvasti, ryhmäkoot ovat liian suuria ja arki lapsen näkökulmasta ennakoimatonta, on epärealistista olettaa, että oppimisessa edettäisiin kovin suurin harppauksin. Edellytykset oppimiselle ovat huonot, jos ympäristö ei ole lapselle fyysisesti ja psyykkisesti turvallinen.

Turvallisuuden tunne rakentuu riittävälle pysyvyydelle, luottamukselle, kuulluksi ja hyväksytyksi tulemiselle sekä lapsen kohtaamiselle ja osallisuudelle. Jotta varhaiskasvatusryhmistä saadaan rakennettua sellaisia, että nämä edellytykset täyttyvät, tarvitaan ammattitaitoinen ja pysyvä henkilöstö, turvalliset ja toimivat tilat sekä riittävän pienet ryhmäkoot, joissa jokaisen lapsen yksilöllisiin tuen tarpeisiin voidaan vastata. 

Jos valtaosa suomenkielisen päiväkodin lapsiryhmän lapsista ei puhu suomen kieltä, ryhmään on välttämätöntä saada henkilökuntaa, jolla on vahva pedagoginen osaaminen ja erinomainen suomen kielen taito. Mikäli kasvatustehtävissä toimiva henkilöstö on ensisijainen – ehkä jopa ainoa – kyseisen kielen malli lapsille, kasvatushenkilöstön rooli suomen kielen mallina korostuu huomattavasti. Lisäksi henkilöstöltä vaaditaan tavanomaistakin vahvempia ja monipuolisempia pedagogisia valmiuksia kielen opettamiseen. Ehdot täyttävän henkilöstön saaminen näihin ryhmiin on varmistettava, vaikka palkankorotuksin.

Mitä kieliä yhteiskunnassa arvostetaan?

Monikieliset perheet ovat heterogeeninen joukko, josta yleistysten tekemistä on hyvä välttää. Yhden yleistyksen kuitenkin uskaltanen tehdä. Työskennellessäni monikulttuurisissa päiväkodeissa, asia, jota monikielisten lasten vanhemmat ylivoimaisesti eniten varhaiskasvatukselta odottivat, oli lapsen suomen kielen taidon oppiminen. Toisinaan suomen kielen taitoa arvostetaan niin korkealle, että sitä käytetään myös kotona, vaikka lapsen kielitaidon kehittymistä tukisi usein paremmin se, että vanhempi puhuisi lapselleen omaa äidinkieltään. 

Julkisessa keskustelussa monikielisten perheiden lasten kielitaidosta puhuttaessa oman äidinkielen osaamisen arvo tuodaan edelleen yllättävän harvoin esille. Muiden kielten käyttö saatetaan virheellisesti esittää jopa suomen kielen taidon kehittymistä estävänä tekijänä, vaikka tosiasiassa vahva oman äidinkielen osaaminen edistää sekä muiden kielten oppimista että yleisesti lapsen kognitiivisia kykyjä. 

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (2018) edellyttää varhaiskasvatukselta lasten oman äidinkielen oppimisen tukemista. Perusteiden mukaan lapsille tulee mahdollisuuksien mukaan järjestää tilaisuuksia käyttää ja omaksua omaa äidinkieltään. Konkreettiset tavat, joilla sekä varhaiskasvatuksessa että laajemmin muuten yhteiskunnassa tuettaisiin monikielisten lasten oman äidinkielen oppimista, vaatii vielä paljon lisää kehittämistä. 

Kasvatusympäristöstä ja yhteiskunnasta välittyvät viestit kertovat jo pienelle lapselle, minkä kielen oppimista yhteiskunnassa arvostetaan ja minkä kielen osaamista pidetään tärkeänä. Oman äidinkielen arvon ja merkityksen tunnustamatta jättämisen seurauksena lapsi saattaa jopa alkaa hävetä äidinkieltään ja omaa kielellistä ja kulttuurista identiteettiään. Jo pieni lapsi saattaa vältellä oman äidinkielen käyttämistä, joka taasen estää kyseisen kielen taidon kehittymisen. Mikäli lapselle muodostuu jo pienenä negatiivinen kuva omasta kielellisestä ja kulttuurillisesta identiteetistä, on sillä kielteisiä vaikutuksia lapsen hyvinvointiin, itsetuntoon, sosiaalisiin suhteisiin ja oppimisen edellytyksiin. 

Lasten tarpeet vs. tuotannollinen tehokkuus

Asuinalueilla, joihin on keskittynyt sosioekonomista huono-osaisuutta, on tärkeää panostaa vielä tavallista enemmän siihen, että lapsilla on mahdollisuus osallistua laadukkaaseen, sensitiiviseen ja hyvin resursoituun varhaiskasvatukseen jo lapsen ollessa pieni. Myös monikielisten lasten varhainen aloitus päiväkodissa mahdollistaisi sen, että lapset oppisivat äidinkielentasoisen tai sitä lähellä olevan suomen kielen taidon jo pienenä. Vaikka päiväkodissa olisi vähemmistö äidinkieleltään suomea puhuvia lapsia, ei ole mahdotonta, että tällaisessa päiväkodissa olisi enemmistö lapsia, jotka ennen esiopetuksen aloittamista osaisivat suomea äidinkielentasoisesti tai lähes äidinkielentasoisesti.    

Lain mukaan jokaisella lapsella on subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen. Käytännössä lapsen pääsyä varhaiskasvatuksen piiriin saattaa kuitenkin estää tai hidastaa monet tekijät. Turun kaupungin tavoite päiväkotien täyttöasteeksi on 100 prosenttia. Tavoitteena siis on, että kaikki päiväkotipaikat ovat käytössä. Tavoitteen toteutuminen tarkoittaisi sitä, että täynnä olevista päiväkodeista on käytännössä mahdoton tarjota lapsille päivähoitopaikkaa joustavasti kesken vuotta, ilman pitkää odotusta. Paikka kyllä osoitetaan lakisääteisten määräaikojen puitteissa, mutta sitä saatetaan tarjota oman asuinalueen ulkopuolelta tai vaikkapa eri yksiköstä kuin saman perheen jo päiväkodissa olevalle lapselle. Tällaisissa tapauksissa, mikäli päiväkodin aloittaminen ei ole perheen tilanteen kannalta välttämätöntä, saattaa aloitus venyä myöhempään ajankohtaan – ehkä ensi syksyyn, kun uudet lapsiryhmät aloittavat, vaikka lapsen kehityksen ja oppimisen kannalta aikaisempi ajankohta olisi ollut tarpeen. 

100 prosentin täyttöasteen tavoittelun sijaan, varhaiskasvatuspalveluissa tulisi olla jatkuvasti tietty määrä väljyyttä. Tämä turvaisi sen, että sekä lasten tavallista suurempiin tuen tarpeisiin kyetään vastaamaan ja uusille lapsille voitaisiin tarjota päivähoitopaikkaa joustavasti myös kesken kauden. Tämä edellyttää uusliberalistisen eetoksen hylkäämistä, jossa varhaiskasvatuspalveluiden järjestämistä ohjaavassa poliittisessa päätöksenteossa tuotannollinen tehokkuus ohittaa lapsen edun ensisijaisuuden.  

Pysyvä henkilöstö turvataan korottamalla palkkoja

Turussa, kuten useissa muissakin kunnissa, varhaiskasvatus kärsii merkittävistä rekrytointivaikeuksista: 25 prosenttia varhaiskasvatuksen opettajan tehtävissä toimivista työntekijöistä ei ole muodollisesti päteviä. Pitkään jatkunut henkilöstöpula ei kosketa varhaiskasvatuksessa vain opettajia, vaan niin ikään pätevien varhaiskasvatuksen lastenhoitajien rekrytointi on hankalaa. Erityisen haasteellisia ovat myös lyhytaikaiset sijaisjärjestelyt. Alan työskentelyolosuhteet ovat vuosivuodelta tulleet vaativimmiksi. Työstä saatava palkka ei vastaa työkuormitusta. Henkilöstö uupuu, hyvät opettajat ja hoitajat kaikkoavat muihin tehtäviin. 

Koko varhaiskasvatus alana tarvitsee kunnolliset palkankorotukset. Tämän lisäksi palkkausjärjestelmää tulee kehittää siten, että työtehtävien vaativuus ja henkilöstön osaaminen huomioidaan tehtäväkohtaisissa peruspalkoissa nykyistä paremmin. Haasteellisimmissa työympäristöissä tarvitaan osaavimmat ja pätevimmät opettajat ja hoitajat. Alle 3-vuotiaiden ja 3–5-vuotiaden opetusta ei pidä palkkauksessa arvottaa esiopetusta alemmalle tasolle. Pienten lasten kasvatus ja opetus ei ole isompien lasten opetusta helpompaa tai vähäpätöisempää. Lapsen kasvu ja oppiminen on kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana poikkeuksellisen intensiivistä ja esimerkiksi peruskielitaito opitaan jo ennen esi- ja perusopetuksen alkamista. Mitä varhaisemmassa vaiheessa lapsen tuen tarpeet havaitaan, sitä sujuvampaa ja vaikuttavampaa lapsen tukeminen oppimisen polulla on.

Puutteet peruspalveluissa syventää eriarvoisuutta

Lasten oppimiseen varhaiskasvatuksessa vaikuttaa myös päiväkodin ulkopuoliset olosuhteet. Lasta ympäröivien aikuisten hyvinvointi (tai pahoinvointi) heijastuu yleensä myös lapsiin. Varhaiskasvatuksen lisäksi panostuksia tarvitaan myös muihin lapsiperheiden käyttämiin palveluihin. Turussa lapsiperheiden sosiaalityössä ei ole nimellisestikään resursseja ennaltaehkäisevään työhön. Neuvoloiden resurssit ovat tiukalla ja yksittäisten lasten ja perheiden tilanteisiin paneutumiseen on vain vähän aikaa. Myös jonot puheterapeutin tai toimintaterapeutin arvioon ovat pitkät, puhumattakaan siitä kuinka kauan kestää, että kuntoutusta tarvitseva lapsi pääsisi esimerkiksi terapiapalveluiden piiriin. 

Puutteet yhteiskunnan peruspalveluissa ja lasten kehityksen ja oppimisen riittämätön tuki nakertaa lasten yhdenvertaisuutta. Kun tukea ei saa ajoissa ja riittävästi, alun perin pienistäkin haasteista saattaa kasvaa suuri vyyhti, jonka selvittäminen ja korjaaminen on huomattavasti varhaisen tuen antamista vaikeampaa. 

Kasvukeskusten monikulttuurisissa ja -kielisissä lähiöissä kasvaa lapsia, joiden suomen kielen taito on noussut yleiseksi pöyristelyn aiheeksi. Lasten ja nuorten suomen kielen taitotason ihmettelyn sijaan on ehkä pikemminkin syytä ihmetellä sitä, miten peruspalveluiden rapauttaminen ja eriarvoistuminen yhteiskunnassamme on ollut mahdollista. ”Koulut, joissa ei puhuta suomea” ovat myös kouluja, joissa osataan enemmän kieliä kuin missään muualla Suomessa. Kasvukeskusten monikielisten lähiöiden lapset voivat olla tulevaisuudessa Suomen kielitaitoisinta väestöä – mikäli tähän annetaan mahdollisuudet.

Maahanmuuttajalasten syrjäyttäminen lopetettava

Vasemmistolaisessa liikkeessä on tavanomaista korostaa sitä kuinka tärkeää on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden huomioonottava kaupunkisuunnittelu ja vuokra-asuntopolitiikka, jonka avulla voidaan pitkällä tähtäimellä ehkäistä ja purkaa alueellista eriarvoistumista, ja siitä koituvia yhteiskunnallisia ongelmia. Tasa-arvoa luova kaupunkisuunnittelu onkin ensisijaisen tärkeää, mutta lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi Varissuon ja muiden turkulaisten lähiöiden haasteisiin on vastattava myös muilla keinoilla. Yksi asia, johon on kiinnitettävä erityistä huomiota, on lähiöissä asuvien maahanmuuttajien suomen kielen oppimisen tukeminen. Aihe koskee niin aikuisia kuin lapsiakin, mutta tässä kirjoituksessa keskityn asiaan lasten kielen oppimisen näkökulmasta.

Varissuon asukkaista reilu kolmannes on maahanmuuttajataustaisia. Tämä tekee alueesta Suomen maahanmuuttajavaltaisimman asuinalueen. Tarkasteltaessa lapsia ja nuoria, maahanmuuttajataustaisten osuus korostuu entisestään. Kotikielenään jotakin muuta kuin suomea tai ruotsia puhuvien lasten osuus on päiväkotiryhmissä ja koululuokissa jopa yli 70 prosenttia. Korkeaa prosenttia selittää maahanmuuttajaperheiden tilastollisesti suuri perhekoko, ja jossain määrin myös ”vapaan kouluvalinnan” myötä Turussa mahdollistunut suomenkielisten oppilaiden valikoituminen muihin kouluihin. 

Parhaimmassa tapauksessa maahanmuuttajataustaisilla lapsilla voisi olla edellytykset kasvaa käytännössä kaksikielisiksi kansalaisiksi, jotka kotikielensä vahvan osaamisen lisäksi hallitsisivat suomen kielen. Tutkimusten mukaan kaksikielisyys voi edistää kongitiivista kehitystä ja maahanmuuttajien vieraskielisyys voitaisiinkin kääntää haasteesta myös yksilöiden ja yhteisön voimavaraksi. Tällä hetkellä olosuhteet esimerkiksi Varissuon alueella eivät kuitenkaan tue riittävästi lasten suomen kielen oppimista ja potentiaalinen voimavara näyttäytyy pikemminkin ongelmana. Huonoimmillaan lasten kielitaito jää sekä suomen että lapsen kotikielenkin kohdalla riittämättöksi. Puutteellinen kielitaito taasen vaikuttaa lähes kaikkeen arkiseen kommunikaatioon, ja kommunikaatio-ongelmat heijastuvat yksilön emotiaaliseen ja sosiaaliseen kehitykseen.

Varissuon alueen päiväkodeille on tavanomaista, että samassa ryhmässä on lukuisia lapsia, joiden suomen kielen taidot ovat heikot, ja joillain lapsilla kielitaito on lähes olematon. Vaikka lapsilla on yleensä synnynnäisesti kaikki edellytykset oppia uusi kieli (tai useampikin) aikuisiin verrattuna hyvinkin vaivattomasti, mikäli lapsilla ei ole päiväkodissa, kotona tai kotipihalla seuraa, joiden kanssa he voivat jutella ja leikkiä suomeksi, on epärealistista odottaa, että kieltä opittaisiin kunnolla ilman huomattavia panostuksia sen opetukseen.

On selvää, etteivät lapset ole itse valinneet ympäristöään, jossa he elävät. Tämän pitäisi olla ymmärrettävää jopa yksilön valintamahdollisuuksia alituisesti korostavalle oikeistolle. Jokaisella lapsella on oikeus olosuhteisiin, joissa yhteiskunnassa pärjäämiseksi edellytettävän kielen oppiminen on mahdollista. Tämän vuoksi kuntapäättäjillä on merkittävä vastuu luoda tasa-arvoisia kasvuympäristöjä ja olosuhteita koko kunnan alueelle, sekä tukea erityisesti niitä alueita, jossa tukea tarvitaan muita enemmän.

Mikäli emme halua olla aktiivisesti mukana tekemässä eriarvoistavaa politiikkaa, joka syrjäyttää lapsia opiskelusta, työelämästä ja muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta, on selvää, että maahanmuuttajavaltaisiksi muodostuneiden alueiden koulut ja päiväkodit tarvitsevat juuri nyt selvästi nykyistä huomattavampaa positiivista erityiskohtelua, kunnes alueiden väliset erot ollaan saatu riittävässä määrin tasoitettua. Erityiskohtelu tarkoittaa lisäresursseja, jotka valjastetaan tukemaan ennen kaikkea lasten kielen oppimista.

Suomen kielen oppimisen lisäksi on pidettävä huolta lapsen oman kotikielen oppimisen pitkäjänteisestä tukemisesta. Sen hallinnalle tutkimusten mukaan perustuu myös lapsen toisen kielen oppiminen. Lasten oman äidinkielen hallintaa on tuettava erityisesti kouluiässä, jolla tutkimusten mukaan tuetaan sekä lapsen korkeamman tason kognitiivisten ja kielellisten taitojen kehittymistä että vieraan/toisen kielen hallintaa.

Lisäresurssien tarve havainnollistuu kun tarkastellaan esimerkiksi maahanmuuttajavaltaisen esikouluryhmän tai päiväkotiryhmän arkea: lähes kaikki kasvatus- ja opetustyössä käytettävä materiaali on joko tehtävä itse alusta alkaen, tai olemassaolevaa materiaalia on muokattava huomattavan paljon, jotta se sopii ryhmään, jossa lasten kielitaito on heikko. Jokainen peli, leikki tai arjessa ryhmälle kerrottava asia vaatii enemmän aikaa kuin saman asian viestiminen äidinkielenään suomea puhuville lapsille. Kun ryhmät ovat usein hyvin heterogeenisiä kielenosaamisen suhteen, resursseja tarvitaan tavallista enemmän myös opetuksen eriyttämiseen. Vanhempainiltoihin ja vanhempien kanssa käytäviin keskusteluihin on vanhempien lisäksi kutsuttava liuta tulkkeja. Kaikki informaation kulku kodin ja päiväkodin välillä on tavanomaista haastavampaa ja aikaa vievempää, joka puolestaan on pois ajasta, joka henkilökunnalla on käytettävissä lasten parissa tehtävään kasvatus- ja opetustyöhön.

Tällä hetkellä Turussa toimii maahanmuuttajalapsista vastaava kiertävä erityislastentarhanopettaja ja päiväkodeissa pidetään muun muassa kieliryhmiä, joissa opiskellaan suomea. Nämä resurssit ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta riittämättömiä. Kiertävien opettajien ja konsultaation lisäksi resursseja tarvitaan mielestäni erityisesti tavalliseen jokapäiväiseen työhön lapsiryhmissä: ryhmäkokojen on oltava huomattavasti nykyistä pienempiä ja henkilökunnassa on oltava riittävästi pedagogisen koulutuksen saaneita työntekijöitä, joilla on parhaimmat mahdolliset lähtökohdat lasten tavoitteelliseen kielen oppimisen tukemiseen.

Sen lisäksi, että positiivinen erityiskohtelu on lasten oikeuksien toteutumisen kannalta välttämätöntä, on selvää, että pitkällä tähtäimellä nämä kasvatukseen ja koulutukseen osoitetut lisäresurssit tulevat varmasti yhteiskunnalle halvemmaksi kuin ongelmien moninaiset seuraukset.