Kulunut koronavuosi on tehnyt entistä näkyvämmäksi julkisten terveyspalveluiden resurssien rajallisuuden. Kevättalvella Turussa tapetilla on ollut muun muassa nuorisopsykiatrian kriisi. Vakavasti oireilevia nuoria sijoitettiin patjoille sairaalan lattialle, kun vuodepaikkoja ei enää riittänyt edes kaikkein vaikeimmin oireileville. Hyvin samantyyppisistä vaikeuksista uutisoitiin myös Tampereen nuorisopsykiatrian osalta huhtikuun puolivälissä.
Psykiatrisen hoidon riittämättömät resurssit ei kuitenkaan ole pelkästään koronasta johtuva asia. Nuorten lisäksi se koskettaa myös muita ikäryhmiä. Vaikka koronatoimien sosiaaliset vaikutukset ovat kärjistäneet tilannetta entisestään, psykiatrisen hoidon resursseista ja hoitoon pääsyn pitkittymisestä on keskusteltu Turussa ja laajemminkin Suomessa jo vuosia.
Erityisesti lasten ja nuorten psykiatrisen hoidon puutteisiin tarjotaan herkästi ratkaisuksi epämääräistä puhetta ennaltaehkäisystä. Ennaltaehkäisy on kiva sana, jota on vaikea olla kannattamatta, mutta kun mieli on jo sairastunut, tarvitaan psykiatriaan erikoistuneiden terveydenhuoltoalan ammattilaisten osaamista ja vahvaa tukea arjen kannatteluun.
Liian usein puhe ennaltaehkäisystä yhdistyy politiikkaan, jossa korjaavia palveluita pyritään yksiviivaisesti korvaamaan halvemmilla ja kevyemmillä ratkaisuilla. ”Kevyemmät” palvelut eivät kuitenkaan ole kaikkien ihmisten tarpeisiin riittäviä, eikä avohoidon kehittäminen poista tarvetta psykiatriselle sairaalahoidolle. Sairaansijoja on oltava riittävästi, jotta vakavasti oireileville potilaille voidaan varmistaa turvallinen hoitoympäristö. Hyvä hoito vaatii aikaa, pitkäjänteisyyttä ja monipuolisia resursseja: lääkäreiden, psykologien ja terapeuttien erikoisosaamista sekä konkreettista tukea, apua ja ohjausta ihmisten arkeen, kunkin ihmisen yksilölliset tarpeet huomioiden.
Psykiatristen sairaalapaikkojen alasajo liittyy laajempaan kansalliseen ja kansainväliseen kehitykseen, jossa laitoshoitoa on pitkän ajan kuluessa ajettu alas niin palveluiden tehostamisen, keventämisen kuin potilaiden oikeuksienkin nimissä. Vaikka kevyempien palveluiden lisääminen on parantanut lievistä mielenterveyden häiriöistä kärsivien ihmisten hoidonsaantia ja laajentanut hoitoon hakeutuvien ihmisten joukkoa, vahvasti avohoitoa painottaneella politiikalla on käytännössä jätetty osa kaikkein raskainta hoitoa tarvitsevista ihmisistä heitteille.
Nähdäkseni sekä valtakunnallisesti että paikallisesti psykiatrisen hoidon kehittämistä ja mielenterveyspolitiikkaa on ohjannut liian voimakkaasti julkisten palveluiden sopeuttaminen. Julkisten palveluiden sopeuttaminen on vaikeuttanut ja vaikeuttaa erityisesti sosioekonomisesti huonossa asemassa olevien ihmisten hoitoon pääsyä, hoidon saantia ja hoidon riittävyyttä. Sopeuttamisen sijaan lähtökohtana on oltava riittävän laadukkaan hoidon takaaminen kaikille, myös kaikkein eniten hoitoa tarvitseville ihmisille.
Julkisen sektorin mielenterveyspalveluilla on varmistettava, että sekä lievistä mielenterveyden häiriöistä kärsivät että vakavammin oireilevat ihmiset saavat tarvittavan hoidon ja arjen tuen. Hyvä hoito kuuluu jokaiselle ihmiselle – ikään, maksukykyyn tai työmarkkina-asemaan katsomatta.
Kaupunki asukkaiden ja ympäristön ehdoilla! 