”..näissä vaaliteemoissa ei ole mitään vikaa, mutta sä voisit olla vielä niin paljon radikaalimpi…”

Viimeisen kuukauden sisään elämääni on mahtunut lähinnä työ ja kampanjointi. Niinäkin hetkinä kun tarkoitukseni olisi ollut rentoutua, mielessäni pyörii kuinka monta tärkeää vaalikonetta, sitoumusta, irtisanoutumista, vetoomusta, adressia tai muuta mahtaakaan olla vielä tekemättä tai allekirjoittamatta. Nukkuessa näen unia, joissa vaalit ja työ sotkeutuvat mitä kummallisimmilla tavoilla yhteen, ja välillä päässä käy hullunkurinen ajatus siitä, että niin monta tärkeää keskustelua on vielä keskustelematta ja kirjoitusta kirjoittamatta. Tuntuu, että vaalipäivä tulee ennen kuin ehdin tekemään kaiken minkä koen tärkeäksi. Ja tämä on tietenkin totta. Tuloksesta riippumatta, poliittiset kamppailut jatkuvat vaalien jälkeenkin.

Parasta ja kiinnostavinta vaalityössä on keskustelut ihmisten kanssa. Viikko sitten keskustelin Bar Kukassa erään itseäni jonkin verran vanhemman henkilön kanssa ja kun keskustelumme oli päättynyt, henkilö halusi vielä tulla toivottamaan onnea kampanjointiin, ja sanoi flyeriani osoittaen että vaaliteemoissani ei ole mitään vikaa, mutta hänen mielestään voisin olla vielä niin paljon radikaalimpi. Ehkä siksi, että koin henkilön olevan jotenkin oikeassa, kommentti tuntui hyvältä ja jäin miettimään sitä.

Se, että vaadin vaaliteemoissani peruspalveluiden tietoisen alibudjetoinnin lopettamista, kuntatyöntekijöiden perusteetettomen eli laittomien pätkätyösuhteiden laittamista kuntoon, tai sitä että jokaiselle oppilaalle taataan turvallinen ja laadukas oppimisympäristö ja resursseja kohdennetaan niitä eniten tarvitseville, ei oikeastaan ole kovin erityisen radikaalia. Teemojen pääpointit on suhteellisen helppo esittää suurelle osaa vastaantulevista ihmistä, ja ainakin keskustelutilanteissa ihmiset ovat vaikuttaneet siltä, että he olisivat usein asioista kanssani samaa mieltä. Teemat tuntuvat uppoavan ihmisiin helposti, ja mietin vähän, ovatko ne hivenen liian helpot. Jotta pystyisi tuomaan esille jotain sellaista, jota ihmiset eivät vielä ajattele, pitäisi ehkä olla rohkeampi.

Kirjoitin vaaliteemani elokuun puolivälissä. Mikäli kirjoittaisin teemat nyt uudestaan, niistä tulisi todennäköisesti jollain tapaa erilaiset kuin ne ovat nyt. Vaikka edelleen voin seistä teemojeni takana, lukuisat keskustelut erilaisten turkulaisten ihmisten kanssa ovat voimistaneet entuudestaan näkemystäni siitä, että Turku on kunta, jossa toiset ihmiset voivat hyvin ja toiset ihmiset voivat oikeasti todella huonosti. Syyt tähän eivät ole pelkästään yksilöissä, vaan myös siinä millä tavalla kuntalaisten peruspalvelut on järjestetty tai esimerkiksi siinä kuinka kaupunki on rakennettu ja suunniteltu.

On myös vakava ongelma, että moni hyvinvoiva turkulainen ei ole edes kykeneväinen näkemään sitä, että toisilla meistä menee oikeasti todella huonosti. Ehkä tähän seikkaan liittyy myös se, että moni turkulainen jatkaa vaaleista vaaleihin eriarvoisuutta luovaa politiikkaa tekevän Kokoomuksen äänestämistä antaen kerta toisensa jälkeen poliittista valtaa puolueelle, joka vallankahvassa roikkumisestaan huolimatta, ei selvästikään ole onnistunut luomaan jokaiselle kuntalaiselle tasa-arvoisia ja laadukkaista palveluita saatika tekemään taloudellisesti kestävää politiikkaa.

Vaikka monet asiat ovat toki Turussa hyvin, Vasemmisto on kriittinen liike, joka kiinnittää huomiota erityisesti yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja siksi nostaa jatkuvasti esille ikäviä asioita. Asumme kaupungissa, jossa asunnottomuus, toimeentulo-ongelmat, päihdeongelmat ja mielenterveysongelmat periytyvät sukupolvelta toiselle. Asumme kaupungissa, jossa köyhä ei saa asianmukaista terveydenhoitoa, ja jossa subjektiivinen päivähoito-oikeus ei toteudu. Asumme kaupungissa, jossa on Suomen suurin erityiskoulu, johon sijoitetaan lapsia puhtaasti segregaatiomallilla integraation tai inkluusion sijaan. Asumme kaupungissa, jossa moni laitoksessa asuva vanhus kärsii masennuksesta ja yksinäisyydestä; kaupungissa, jossa moni vanhus ei saa tarvitsemaansa henkistä ja fyysistä hoitoa, tai jouluna toista piparia glögin kanssa, koska niistäkin saatetaan säästää.

Vaikka kuntapäättäjät eivät voi luvata kuuta taivaalta, enkä usko, että tulevan valtuuston työstä tulee helppoa, on selvää, että moni asiaa voidaan tehdä paremmin. Olemassa olevaa eriarvoisuutta voidaan vähentää ja siksi itse olen lähtenyt kunnallisvaaleissa ehdolle. Toimenpiteet, joita kunnanvaltuustossa voidaan tehdä ovat moninaiset. Tasa-arvoa voidaan lisätä niin kaavoituspolitiikalla, joukkoliikenteellä kuin muuttamalla sitä kuinka palvelut tuotetaan ja resurssit jaetaan. Meidän on esimerkiksi puututtava Turun laajentuviin koulumarkkinoihin, rakennettava uusia päiväkoteja, ja täten lisättävä kunnan omana työnä tuotettujen päivähoitopaikkojen määrää. Niin päivähoidossa kuin muidenkin palveluiden kohdalla aloitettava prosessi, jossa pitkällä tähtäimellä vähennetään huomattavasti yksityisten palvelutarjoajien käyttöä ja panostetaan tasa-arvoisiin ja demokraattisiin kunnan omana työnä tuotettaviin palveluihin.

 

Mainokset

Mikään määrä opinto-ohjausta ei voi yksin poistaa eriarvoisuutta

Viimeaikaisessa syrjäytymiskeskustelussa on puhuttu runsaasti muun muassa kouluterveydenhuollosta ja opinto-ohjauksesta. Nämä ovatkin erittäin tärkeitä asioita. Jostain syystä suhtaudun kuitenkin hivenen skeptisesti, jos esimerkiksi kunnallisvaaliehdokas esittää vaaliteemanaan syrjäytymisen poiston, ja esittää sille ensisijaisena keinona opinto-ohjauksen lisäämisen.

Erityisesti, mikäli ehdokkaan puolue olisi aikaisemmin ollut valmis esimerkiksi myymään kaupungin vuokra-asuntoja, joiden olemassaolo on erittäin tärkeä edellytys sille, että myös pienituloisilla ihmiset löytävät kohtuuhintaisen asunnon tai kodin, alkaa tuntua, että hommassa mättää jokin. Mistä ”syrjäytymisessä” on kyse? Voidaanko se poistaa opinto-ohjauksella?

Vaikka en halua aliarvioida opinto-ohjauksen tärkeyttä, mielestäni on selvää, että mikään määrä terveydenhoitajia, koulukuraattoreita tai opinto-ohjaajia ei kuitenkaan poista yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Ellei köyhimmillä ihmisillä ole varaa asua, tai mikäli osan ihmisistä tulot menevät lähes kaikki siihen, että ihminen saa katon päänsä päälle, opinto-ohjaajien keinot syrjäytymisen ehkäisyyn ovat hyvin rajalliset.

Konkreettisia ja toimivia keinoja köyhyyden vähentämiseen ja ”syrjäytymisen” ennaltaehkäisyyn on huolta pitäminen siitä, että kunnassa on riittävästi kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Mikäli olemme aidosti huolestuneita syrjäytymisestä, tulee olla itsestään selvää, että Turun kaupungin vuokra-asuntojen myymisen sijaan, kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja on pikemminkin rakennettava tai hankittava lisää.

Tänään vietetään YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista päivää sekä Asunnottomien yötä. Vaikka poliittinen oikeisto tykkää usein yrittää erotella ns. suhteellista ja absoluuttista köyhyyttä, on tärkeää muistaa, että mikäli ihmisellä ei ole varaa asuntoon, se, että on mahdollisesti ”absoluuttisesti rikkaampi” kuin globaalissa etelässä asuva, ei juuri kylmässä ja kosteassa yössä asunnotonta ihmisistä lämmitä.

Vasemmistolaisen liikkeen päämääränä on yhteiskunta, jossa tulo- ja varallisuuserot eivät ole kohtuuttomat. Tämä ei tarkoita Neuvostoliittoa, eikä edes samanpalkkaisuutta, mutta muun muassa sitä, että jokaisella ihmisellä on varaa kattoon pään päälle, ja tämän jälkeen rahat riittävät vielä ruokaan ja vaatteisiinkin.

Tänään asunnottomien yönä Vasemmistonuoret tempaisee ympäri Suomea ja Turussa vallataan kävelykadun vaalimökki klo 20.00. Nähdään siellä!

http://www.vasemmistonuoret.fi/?/site/kuntien_turvattava_asunto_kaikille_vasemmistonuoret_tempaisee_koko_maassa_a/

Syrjinnästä vapaa Turku!

Viime viikon maanantaina osallistuin Turun seudun Setan ja Homoglobiinin järjestämään vaalipaneeliin Turun yliopistolla. Seuratessani paneelia yleisöstä vakuutuin ajatuksesta siitä, että tulevan valtuuston on ensitöikseen tehtävä Turusta syrjinnästä vapaa kunta. Syrjinnästä vapaassa kunnassa ihmistä ei aseteta eriarvoiseen asemaan sukupuolen, seksuaalisuuden eikä myöskään etnisyyden, uskonnon tai muun maailmankatsomuksellisen taustan vuoksi. Tässä kirjoituksessa keskityn aiheeseen erityisesti seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolipuolivähemmistöjen näkökulmasta, mutta on selvää, että myöskään muihin edellä mainittuihin tekijöihin perustuvaa syrjintää ei tule hyväksyä.

Puhe syrjinnästä vapaasta kunnasta voi äkkiseltään kuulostaa epäkonkreettiselta. Ehkä mieleen tulee sama ajatus kuin Setan paneeliin osallistuneelle Perussuomalaisten ehdokkaalle, joka puheenvuorossaan pohti ääneen, onko kunnan poliittisilla päättäjillä todella vaikutusmahdollisuuksia siihen kuinka yksittäiset ihmiset kohtelevat toisia ihmisiä arjessa? Vastaus on kyllä, ja mahdollisuuksien lisäksi päättäjillä on siihen mielestäni myös velvollisuus.

Vaikka syrjinnästä vapaata kuntaa ei rakenneta hetkessä, prosessin alkuun saamisen ei tulisi olla erityisen vaikeaa: kyse on ennen kaikkea tahdosta ja halusta muuttaa eri tyyppisiä toimintatapoja. Yhdenvertaisuutta ja vähemmistöjen oikeuksia ja asemaa voidaan Turussa edistää konkreettisilla, kohtalaisen helposti toteutettavilla keinoilla. Muutos ei vaadi valtavaa määrää taloudellisia resursseja, vaan tarvitaan ihmisiä, jotka asennoituvat aiheeseen vakavasti ja ottavat sen agendalleen.

Yhdenvertaisuuden edistäminen ja toteuttaminen kunnassa kietoutuu vahvasti ainakin kunnan järjestämiin sosiaali- ja terveyspalveluihin, kasvatus- ja opetustyöhön sekä kunnan toimiin työnantajana. Edellä mainitut palvelut koskettavat lähes järjestäen jokaista ihmistä elämän aikana sekä suoraan että palveluita käyttävien tai niiden tuotantoon osallistuvien läheisten, ystävien tai tuttavien kautta.

Yhdenvertaisuus varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa
Valtaosa lapsista osallistuu kunnan järjestämään varhaiskasvatukseen, ja käytännössä jokainen viimeistään vuotta ennen peruskoulun alkua alkavaan esiopetukseen. Jo varhaiskasvatuksessa on kasvatuksen pohjana oltava yhdenvertaisuuden periaate, joka tulee kirjata kuntakohtaiseen varhaiskasvatusuunnitelmaan, johon pohjautuu varhaiskasvatusta antavien kunnallisten päiväkotien kasvatus- ja opetustyö. On oltava selvää, että jokaisessa kunnallisessa päiväkodissa sateenkaariperheitä kohdellaan yhtä arvokkaasti kuin kaikkia muitakin perheitä, eikä yhdenkään vanhemman tai lapsen ei pidä tuntea epävarmuutta siitä suhtaudutaanko kaupungin järjestämässä päivähoidossa perheeseen, jossa äidin ja isän sijaan on kaksi äitiä tai kaksi isää, yhtä kunnioittavasti kuin kaikkiin muihinkin perheisiin. Ihmisten kohtaama syrjintä ei aina johdu ilkeydestä tai halusta olla epäoikeudenmukainen, vaan esimerkiksi ennakkoluuloista ja tiedon puutteesta. Vaikka syrjintää ei voida hyväksyä, ennakkoluuloisia asenteita voidaan yrittää ymmärtää ja ennen kaikkea niitä voidaan muuttaa esimerkiksi koulutuksen avulla.

Kasvatuksen ja opetuksen läpäisevä yhdenvertaisuusperiaate seuraa päivähoidosta ja esikoulusta myös peruskouluun. Myös peruskoulua ohjaa valtakunnallinen perusopetuksen opetuksen perusteet ja kuntakohtaisesti tehtävät opetussuunnitelmat, joissa on huomioitava monet erilaiset vähemmistöt ja ihmisten moninaisuus. Koulussa yhdenvertaisuutta voidaan edistää monin tavoin. Huomiota pitää kiinnittää muun muassa oppimateriaaleihin  (oppikirjat, kuvat, elokuvat, sadut, taide jne), joiden kautta on mahdollista joko vahvistaa olemassa olevia stereotyyppisiä rakenteita tai vaihtoehtoisesti purkaa niitä sekä rakentaa moninaisempaa kuvaa siitä mikä on “normaalia”. Oppimateriaaleissa tulee siis suosia normikriittistä ja sukupuolisensitiivistä materiaalia. Mikäli sitä ei vielä ole riittävän laajasti, sitä voidaan kunnan aloitteesta myös tuottaa tai tilata.

Yksi aihe johon liittyen koen, että moni lasten ja nuorten parissa työskentelevä voisi täydennyskoulutuksen kautta saada erittäin tärkeitä eväitä arkiseen työhön ja yhdenvertaisuuden edistämiseen liittyy nimittelyyn tai ns. homotteluun. Homottelu saattaa toisinaan alkaa jo päiväkoti-ikäisenä, vaikka lapset eivät edes tietäisi mitä homo tarkoittaa. Nimittelyn kohteeksi on joutuu jatkuvasti lukuisia eri ikäisiä lapsia ja nuoria. Mielestäni on selvää ettei homottelua saa katsoa läpi sormien, mutta epäilen, että sitä läpisormien katsomista tapahtuu, koska aina ei oikein osata tapoja, joilla homotteluun olisi paras puuttua. Luulenkin, että moni kasvattaja ja opettaja hyötyisi koulutuksesta, jossa olisi mahdollisuus pysähtyä hetki miettimään konkreettisia keinoja miten homotteluun tai muuhun vastaavaan syrjivään nimittelyyn puututaan, ja kuinka kasvatus- ja opetustyössä laajemmin otetaan huomioon ihmisten moninaisuus niin seksuaalisuuden kuin sukupuolenkin saralla.

Kasvatus- ja opetustyössä uusinnetaan helposti kaksijakoisia, stereotyyppisiä sukupuolikäsityksiä: tytöiltä ja pojilta odotetaan tiedostamattomasti erilaista käytöstä, ja soveliaan käytöksen rajat määrittyvät usein sukupuolen mukaan. Vaaliteemoissani olen esittänyt, että Turun kaupungin tulee laatia opetus- ja kasvatusalan työntekijöille sukupuolisensitiivistä kasvatusta käsittelevät ohjeet, sekä tarjota kasvatus- ja opetusalan työntekijöille käytännön koulutusta siitä, kuinka tunnistaa ja vähentää sukupuolittuneita käytäntöjä päiväkotien ja koulujen arjessa. Sukupuolisensitiivinen kasvatus tukee erityisesti niiden lasten ja nuorten kehitystä, joilla on vaikeinta mukautua perinteisiin ahtaisiin stereotyyppisiin sukupuolimalleihin, mutta on yhdenvertaisuuden periaatteen mukainen lähtökohta kaikelle kasvatus- ja opetustyölle.

Transsukupuolisten ihmisten oikeudet otettava myös vakavasti
Yksi tärkeä kysymys, joka usein jää seksuaalivähemmistöjä huomattavasti pienemmälle huomiolle, on transsukupuolisten ihmisten oikeudet. Tällä hetkellä Suomessa transtutkimuksia tehdään Helsingissä ja Tampereella transklinikoilla. Turussa vakavaksi ongelmaksi on muodostunut se, että transukupuolinen ihminen ei käytännössä saa julkiselta puolelta lähetettä transtutkimuksiin, vaikka lääkärillä olisi se velvollisuus sitä tarvitsevalle ihmiselle antaa. Sen sijaan lähetteen tarvitsevia ihmisiä pompotellaan yhdelle jos toiselle vastaanotolle ja entuudestaan yksilölle todennäköisesti raskaassa prosessissa tai elämäntilanteessa olevia ihmisten elämäntilanteista tehdään täysin tarpeetta helvettiä.

Vaikka transukupuolisten asiat koskettavat suoraan vain pientä osaa kunnan asukkaista, kunnan on huomioitava transsukupuolisten hoitoprosessissa olevien ihmisten huomioonottaminen vapaa-ajanpalveluissa. Turun kaupungin osoitettava esimerkiksi uimahallivuoroja, jolloin myös niillä kuntalaisilla, jotka eivät mahdu kummankaan perinteisen sukupuolikategorian alle, on mahdollisuus verovaroin tuotettujen palveluiden käyttöön. Kupittaan urheiluhallin pukuhuoneista yksi voidaan määritellä pysyvästi unisex-pukuhuoneeksi, jonka käyttö ei ole rajattu minkäänlaisin sukupuoleen liittyvin rajoin. Unisex-pukuhuone voidaan osoittaa myös Paavo Nurmi stadionin pukuhuonetiloista. Liikunta- ja vapaa-ajan palveluita tuotettaessa ja ylläpidettäessä on muutoinkin otettava normiksi, että palveluiden järjestämisessä otetaan huomioon kaupungissa asuvien ihmisten moninainen kirjo.

Yhdenvertaiset palvelut järjestetään kunnan omana työnä
Turku on noin 13 000 ihmisen työpaikka ja kaupungilla työskentelee henkilökuntaa hyvin monenlaisissa työtehtävissä. Syrjinnästä vapaassa Turussa voitaisiin sitouttaa työntekijät syrjinnän vastaisiin periaatteisiin jo työntekijöiden rekrytointivaiheessa. Periaatteista voitaisiin kertoa jo työhaastattelussa ja etenkin heti työn aloitusvaiheessa, jolloin työntekijöille tarjotaan myös asianmukaista koulutusta ja perehdystystä syrjinnän vapaan kunnan periaatteisiin keskittyen eritoten niihin seikkoihin, jotka koskevat työntekijän omaa alaa.

Yhdenvertaisuus on myös vahva lisäperuste myös sille, että kunnalliset peruspalvelut tulee tuottaa kunnan omana työnä: näin palvelut säilyt demokraattisessa kontrollissa ja palveluita käytännössä tuottavat työntekijät ovat työsuhteessa kuntaan. Tällöin kunta pystyy pitämään huolen siitä, että työntekijät saavat myös tarvitsemansa ohjauksen ja koulutuksen, jota vaaditaan esimerkiksi yhdenvertaisen kasvatus- hoito- tai opetustyön toteuttamiseksi.

Koko Turun kaupungin keskushallinto ja kaupungin kaikki hallintokunnat on saatava toteuttamaan syrjinnästä vapaan kunnan periaatteita. Ensi alkuun voimme osoittaa hallinnosta viranomaisen, jonka vastuualueeseen kuuluu vastata seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien toteutumisesta kaupungin työpaikoilla ja kaupungin järjestämissä palveluissa. Viranhaltijan tehtävä on tukea kunnan työntekijöitä, työntekijöiden esimiehiä ja tulosaluejohtajia ja tarjota tarvittavaa täydennyskoulutusta tahoille, joilla sitä tarvitaan. Täydennyskoulutusten sisällöt rakennetaan monialaisessa yhteistyössä yhdessä kuuntelemalla muun muassa syrjintää kohdanneiden ihmisten kokemuksia, kunnan työntekijöitä sekä tekemällä yhteistyötä muun muassa Setan kanssa ja hyödyntämällä aiheeseen liittyvää akateemista tietoa ja osaamista.

Edellä esitetyt keinojen lisäksi on todennäköisesti monia muita mahdollisia ja toimivia keinoja syrjinnän vähentämiselle. Ehkä osa esittämistäni keinoista on toimivampia kuin toiset, ja niiden ulkopuolelle jää vielä varmasti monia aiheiseen liittyviä tärkeitä näkökulmia. Toivottavasti edellä esitetyt ajatukset toimivat kuitenkin keskustelunavauksena laajemmalle suunnittelulle siitä kuinka teemme Turusta ihmisoikeuksia kunniottavan, syrjinnästä vapaan sateenkaarikaupungin kaupungin.

Perustulo ja mielenterveys

”What I’ve been learning over the course of my life is that diagnoses exist to help get people services they need– but there’s no such thing as mental illness. We’re all mentally ill and we’re all haunted by something, and some people manage to find a way to ride it out so that they don’t wind up needing extra help. So I think that ”mental illness,” as a term, is garbage. [….] I believe in mental health care, but when we call people ”crazy,” we exclude them from our circle.”

The Mountain Goats yhtyeen keulahahmo, amerikkalainen lauluntekijä John Darnielle sivuaa Pitchforkin haastattelussa näkemyksiään mielenterveysongelmista. Darnielle kyseenalaistaa käsitteen ”mielisairas” ja asettuu vastustamaan ajatusta siitä, että osa ihmisistä voitaisiin määritellä hulluiksi tai mielenvikaisiksi: kun kutsumme ihmisiä ”hulluksi”, suljemme heidät ulkopuolellemme. Diagnoosien merkityksen muusikko näkee siinä, että niiden avulla ihminen voi saada tarvitsemiaan palveluita.

Darniellen ajatuksissa on pointtinsa. Kysymys siitä kuka on terve tai sairas ei ole vain lääketieteellinen. Määritellessämme ihmisiä sairaiksi tai terveiksi teemme samalla merkittäviä poliittisia rajanvetoja, joilla on ihmisten arkisiin elämiin vaikuttavia moninaisia seurauksia. Jos jokin ilmiö tai oireiden rypäs määritellään sairaudeksi, sairaudesta kärsivä ihminen voi tämän myötä saada tarvitsemaan apua, kuten sairaslomaa itsensä kuntoon saamiseksi. Toisaalta määritellessämme jotkut ihmiset mielenvikaisiksi sen valitettavan yleinen seuraus on, että ihminen leimataan, suljetaan ns. normaalien ihmisten ulkopuolelle, ja määritellään vähemmän vakavastiotettavaksi yksilöksi kuin ns. mieleltään terveet. Kerran saatu diagnoosi voi esimerkiksi potilastietojen kautta seurata vuosienkin jälkeen hammaslääkärille ja gynekologille, ja vaikuttaa hyvin negatiivisesti siihen millä tavalla palveluita tarvitsevaa ihmistä kohdellaan, muista arkisista yhteyksistä puhumattakaan. Voidaan myös ehkä väittää, että tilanteissa, joissa sairaaksi määrittämistä ei seuraa riittävän hoidon, avun tai tuen saaminen, pelkkä sairaaksi määrittäminen saattaa tehdä yksilöstä jopa entistä syrjäytetymmän tai vähemmän tosissaan otettavan ihmisen.

Pohdinta siitä missä menee terveen ja sairaan raja, mikä on sairaus, ja kuka ja millä perustein sen saa määritellä, on tärkeää ja kiinnostavaa. En pidä siitä, että ihmisiä leimataan hulluiksi, ja sitä kautta toisarvoisiksi. Toisaalta keskustelusta terveen ja sairaan rajoista ei saa johtaa näkemystä, että mielensairaudet olisivat vähemmän todellisia kuin muut sairaudet. Ajattelutapa, jossa mielensairauksia ei nähdä oikeina sairauksia vaan jonakin, jotka lähtevät ehkä pois, jos niistä kärsivät yksilöt skarppaavat tarpeeksi, käyvät lenkillä, syövät riittävästi hedelmiä tai muistavat mennä riittävän aikaisin illalla nukkumaan, on kestämätön. Sen tietää jokainen lenkit, zumbat ja homeopatian kokeillut, viimeiset rahansa vitamiineihin ja superfoodeihin kuluttanut ihminen, jonka olo ei kaikista, ehkä toivottomistakin, yrityksistä huolimatta normalisoidu.

Vaikka allekirjoitan John Darniellen haastattelussa esittämän ajatuksen siitä, että kaikilla ihmisillä on omat ongelmansa, eikä raja sairaan ja terven välillä ole koskaan itsestäänselvä, on tärkeää huomioida, että valtaosalla mielensairauksista on myös biologinen pohjansa. Vaikka mielialalääkkeitä tarjotaan monissa sellaisissakin tapauksissa, joissa tilanne vaatisi ihan toisenlaista tukea tai apua, ja kritiikki medikalisaatiosta on aiheellista, osa ihmisistä tarvitsee mielensairauteensa kemiallista lääkitystä. Tosin näissäkin tapauksissa lääkkeiden lisäksi tarvitaan lähes aina myös muunlaista tukea.

Mielenterveyden sairaudet eivät ole samanlaisia sairauksia kuin kausi-influenssa tai ripuli, joka kestää jonkin aikaa ja sitten yhtenä päivänä kun on levätty riittävästi, tauti on poissa. Paraneminen ja kuntoutuminen vaatii pitkäjänteisestä, hötkyilemätöntä asennetta, voimia nousta aina uudelleen jaloilleen, vaikka varmuutta jalkojen kyvystä kantaa ei ole. Ihmisestä ja sairaudesta riippuen esim. sairastamiseen voi sisältyä parempia ajanjaksoja. Välillä ihminen voi olla kykeneväinen tekemään ihan tavallisia asioita ja töitä, ja kaikki voi ulospäin vaikuttaa normaalilta. Tämä onkin ehkä yksi syy sille, että joillekin ihmisille on vaikeaa ottaa mielensairaudet oikeasti vakavasti, todellisina sairauksina, jotka johtuvat muustakin kuin yksilöstä itsestään.

Mielestäni on selvää, että mielenterveysongelmia ei ole onnistuttu rakenteen tasolla ehkäisemään ja vähentämään riittävästi. Tämän vuoksi ongelma kaipaa perinteisten ratkaisuehdotusten rinnalle uusia ratkaisuja. Pelkkä mielenterveyspalveluiden resurssien lisääminen ei riitä. Uusia ratkaisuja etsiessä, mielenterveysongelmia on lähestyttävä yhä enemmän laajemmista kuin yksilöpsykologista ja lääketieteellisistä näkökulmista. Huomiota on kiinnitettävä entistä enemmän materiaalisiin olosuhteisiin, joilla on oleellinen vaikutus myös ihmisten henkiseen hyvinvointiin. 

Yksilöt välineelliseen arvoonsa redusoiva kapitalistinen kilpailuyhteiskunta ei luo otollisia edellytyksiä yksilöiden psyykkiselle hyvinvoinnille. Tämän lisäksi kilpailuyhteiskunta asettaa äärimmäisen haasteelliset olosuhteet esimerkiksi pitkäaikaista masennusta sairastaneen ihmisen kuntoutumiselle. Nuoremmille sukupolville elämästä on yhä useammin tullut loputonta CV-merkintöjen keräämistä: kelkasta pudonneen nuoren aikuisen voi olla hankala selittää työhaastattelussa miksi CV:hen on jäänyt ”gäppejä” tai miksi opinnot ovat vieläkin kesken. Miksi et saanut opintoja etemään, vaikka et ollut edes töissä? Oletko tyhmä, luuseri, vai muuten vaan laiska?

Mielenterveyskuntoutumista vaikeuttaa joka puolelta niin mediasta, työelämästä, kuin koulutusinstituutioistakin tursuava ideologia ja ajattelutapa, jossa ihminen joka ei kapeilla mittareilla mitattuna ole tuottava, nähdään lähes järjestäen luuserina. Mitä enemmän olet suhteessa nuoreen ikääsi saanut aikaiseksi, sitä hienompi ihminen olet, mitä vähemmän, sitä huonompi. Haluaisin itse asettua tätä ajattelutapaa vastaan, mutta on myönnettävä, että se on välillä todella haastavaa.

Vaikka ihmelääkettä, jolla kaikki mielenterveysongelmat voitaisiin poistaa, ei ole, ainakin jonkin verran asiaan voidaan vaikuttaa melko yksinkertaisestikin: nykyisestä huonosti toimivasta, byrokraattisesta sosiaaliturvajärjestelmästä voidaan siirtyä riittävän suureen perustuloon, joka takaa ihmiselle minimitoimeentulon. Perustulo auttaisi eritoten monia taloudellisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevia mielenterveysongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä, joilla menee tarpeettoman paljon energiaa Kelan ja sosiaalitoimiston kanssa asioimiseen. Esimerkiksi toimeentulotuen hakeminen voi monelle ihmiselle tarkoittaa loputtomalta tuntuvaa taistelulta tuulimyllyjä vastaan, jossa ennen seuraavaa lisäselvityspyyntöä, tuen epäämistä tai takaisinperintää, ehtii hengähtää vain hetken, kun seuraava osataistelu taas alkaa. Raskaat ja nöyryyttävät prosessit eivät jätä ihmiselle tarpeeksi voimia tai reaalisia mahdollisuuksia oman elämäntilanteen ja mielenterveyden pitkäjänteiseen parantamiseen ja kuntouttamiseen.

Jotta perustulo toimisi mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien ihmisten aseman parantamiseksi, perustulon tulee olla vähintään nykyisten minimietuuksien suuruinen. Ihmisen, jolla on jonkun verran voimia, mutta ei niin paljon, että saisi riittävän määrän opintopisteitä tietyssä tahdissa, tai pystyisi tekemään niin paljon töitä kuin toimeentulo vaatisi, ei perustulomallissa tarvitsisi niin helposti jättäytyä kokonaan opintojen tai työelämän ulkopuolelle, tai jäädä esimerkiksi sairaseläkkeelle. Perustulo mahdollistaisi monen sellaisen ihmisen työmarkkinoille osallistumisen, joka ei ole kykeneväinen tekemään täyspäiväistä työviikkoa. Jos ihminen pystyy tekemään töitä vaikka vain 10 tuntia viikossa, sekin on sekä ihmisen itsensä että myös yhteiskunnan kannalta parempi kuin se, että henkilö jää kokonaan pois työmarkkinoilta.

Perustulon lisäksi tarvitsemme myös entistä parempia mielenterveyspalveluita. Nykyään palvelut ovat pirstoutuneita, ja siitä kuinka hankalaa palveluita on saada kuulee jatkuvasti: apua tuntuu saavan vain ambulanssilla, sen jälkeen kun on osoittanut kykenevänsä todella itsetuhoiseen käytökseen. Jos käyttäytyy ”normaalisti”, näyttää siistiltä, käyttää puhtaita vaatteita, eikä ole kovin pahasti päihdeongelmainen, on liian yleistä, että apua hakenut ihminen passitetaan takaisin kotiin ilman tarvittavaa tukea. (Tosin ilman tukea taitaa jäädä myös päihdeongelmaisetkin…)

Useat puolueet, mukaan lukien Vasemmistoliitto, ovat viime aikoina peräänkuuluttaneet mielenterveysongelmien hoidossa ”matalan kynnyksen palveluita”. En vieläkään täysin hahmota mitä matalan kynnyksen palvelut ovat, ja teoriassa pidän käsitettä sisäisesti ristiriitaisena: kynnys hakeutua hoitoon, koska ”päässä viiraa”, lienee lähes aina helvetin korkea. Kynnystä voidaan kuitenkin varmasti madaltaa. Palveluita kehittäessä voidaan esimerkiksi entistä tarkemmin kuunnella mielenterveysongelmista kärsineiden ja kärsivien ihmisten näkökulmia ja yksilöpsykologisiin tekijöihin keskittymisen lisäksi on kiinnitettävä entistä enemmän huomioita ihmisten materiaalisiin olosuhteisiin. Yksi tarvitsee sairauteensa lääkettä, toinen ehkä terapiaa, mutta jokainen ihminen, terve tai sairas, tarvitsee riittävän toimeentulon.