Yhteisöllisyyttä voi tukea muttei pakottaa

Reilu viikko sitten osallistuin Nuorisoasuminen Turussa -seminaarin päätteeksi vaalipaneeliin, jonka aiheena oli nuorten syrjäytyminen. Vaikka syrjäytymisen sijaan on mielestäni mielekkäämpää puhua yhteiskunnallisesta eriarvoisuusta ja osattomuudesta, puheenvuoroissani nostin esille kuinka tärkeää syrjäytymisen ehkäisyssä on muun muassa tasa-arvoa tuottavan yhtenäiskoulujärjestelmän rapautumisen lopettaminen, sosiaalista oikeudenmukaisuutta luova kaupunkisuunnittelu ja maahanmuuttajalasten kielen oppimisen tukeminen. Kokoomuksen ehdokas ei täysin lämmennyt kaikille ehdotuksilleni. Reseptinä syrjäytymisen ehkäisyyn hän tarjosi ”yhteisöllisyyttä”, jota harjoitetaan ”katsomalla vähän naapurin perään”.

Kommentti naapurin perään katsomisesta tuntui mielestäni hullunkuriselta. Jäin pohtimaan mitä oikeastaan peräänkuulutetaan kun poliiittisessa keskustelussa halutaan yhteisöllisyyttä? Onko siinä eroja kuinka eri poliittiset leirit ymmärtävät yhteisöllisyyden käsitteen? Onko kokoomuslainen yhteisöllisyys samaa yhteisöllisyyttä kuin se yhteisöllisyys, jota itse pidän arvossa? Entä millä tavalla yhteisöllisyyttä edistetään, vai onko puhe yhteisöllisyydestä pelkkää lätinää vailla konkretiaa? Jos käsitys yhteisöllisyydestä ei ole jaettu, lienee oleellista pohtia ja tarkentaa mikä tyyppistä yhteisöllisyyttä oikeasti haluamme edistää, ja tämän jälkeen miettiä sitä millä keinoilla se tehdään.

Pohtiessani mitä yhteisöllisyys tarkoittaa ensimmäinen mielleyhtymäni palaa 80-luvun lopulle, jolloin äitini ja muutama muu saman pihan kotiäiti pyöritti kaupungin vuokra-asuntoyhtiön kerhotilassa ”Taukotupaa”. Tiloissa saattoi joskus käydä joku mieskin, ja lapsia Taukotuvalla oli aina, mutta muistaakseni toimintaa pyöritti nimenomaan perheelliset, äitiyslomalla, hoitovapaalla tai muutoin sillä hetkellä palkkatyön ulkopuolella olevat naiset. Naiset olivat tuoneet paikalle omat ompelukoneensa, joilla ommeltiin verhoja, lastenvaatteita ja lyhennettiin naapurissa asuneen eläkeläisvaarin housunlahkeet. Ompelun lisäksi Taukotuvassa juteltiin, leikittiin, tehtiin ruokaa ja syötiin. Jos joku lapsista oli satuttanut itsensä leikkiessä pihalla, oli varmaa, että tuvasta löytyi haavaan laastari.

En muista tarkalleen koska Taukotupa lopettiin, mutta tiedän sen loppuneen, kun tuvan pyörityksessä aivainasemassa olleet toimijat muuttivat pihapiiristä muualle vieden mukanaan itsensä lisäksi myös yhteisön käyttöön tarjotut ompelukoneet. Taukotuvan tarina on tuskin ainutlaatuinen: aktiiviset ihmiset aloittavat ruohonjuuritason toimivan mielekkään yhteisöllisen toiminnan, kun siihen on ensin olemassa toiminnan mahdollistamat puitteet: tila ja toimijat. Toisaalta toiminnan vapaaehtoisen luonteen vuoksi, kun toimintaa pyörittäneet ihmiset muuttavat pois tai alkavat panostaa elämissään muihin asioihin, toiminta lakkaa, koska ketään ei voida pakottaa sen enempää kollektivisoimaan omia ompeluvälineitään, saatika parsimaan naapurin lasten villasukkia. Ehkei Taukovan tapauksessa harvinaista ollut myöskään se, että toiminta oli pääosin palkkatyön ulkopuolella olevien naisten järjestämää.

Yksi tapa lähestyä yhteisöllisyyttä on tehdä karkea erottelu vapaaehtoisen ja pakotetun yhteisöllisyyden välillä. Vapaaehtoisen yhteisöllisyyden voi katsoa perustuvan ihmisten aitoon haluun tehdä ja jakaa asioita, ja toimia yhdessä heidän omasta vapaasta tahdosta. Pakotetun yhteisöllisyyden voi taasen katsoa perustuvan reaalisten vaihtoehtojen puutteeseen: muuta tapaa pärjätä, selvitä hengissä, tai säilyttää mielenterveys ei realistisesti ottaen ole. Suurin osa yhteisöllisyydestä lienee kuitenkin jotain pakotetun ja vapaaehtoisen väliltä. Yhteisöllisiksi kutsutut asiat vain harvoin näyttänevät täysin pakotetuilta, vaikka käytännössä jossain määrin olisivatkin. Kysymys siitä missä kulkee vapauden ja pakon välinen ei aina ole yksiselitteinen.

Vuoden 2008 talouskriisin aikana nykyinen pääministeri silloinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen totesi, että talouskurjimuksessa tarvitsemme talvisodan henkeä. Mielestäni Kataisen kuolemattoman tyhmä lausahdus kertoo edelleen jotain oleellista kokoomuslaisesta politiikasta ja siitä miksi köyhän, saatika jokaisen itseään ja työtään kunnioittavan sairaanhoitajan, opettajan taikka lastenhoitajan, kannattaa jättää Kokoomuksen höpinät täysin omaan arvoonsa. Talvisodan henkeä ehkä tarvittiin talvisodassa, mutta kun emme elä sodassa, talvisodan hengelle pohjautuvalle yhteisöllisyydelle, jossa pelon edessä pidetään turpa tukossa ja puhalletaan ”yhteen hiileen”, ei ole tarvetta. Tosiasiassa kyseisen kaltaisella retoriikalla yritetään oikeuttaa kurjuutta lisääviä sopeutustoimia, heikoimmilta leikkaamista ja olemassaolevia epätasa-arvoa. Tästä on yhteisöllisyys, sellaisena kuin itse sen ymmärrän, varsin kaukana. Kun samanaikaisesti näemme, että osa ihmisistä yhteiskunnassamme ei voi hyvin ja syitä tähän löytyy epätasa-arvoistavista yhteiskunnallista rakenteista, on häpeällistä tarjota ongelmiin tarjotaan ennen kaikkea Big Societya, toivotalkoot-yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyydellä ei voida korvata perusturvan ja peruspalveluiden puutteita, sen pohjalle ei voida perustaa ympäristönsuojelua (viisi miljoonaa vihreän sävyä), eikä sitä myöskään voida luoda naapureita kyttäämällä. 

Politiikka tarjoaa kuitenkin monia mahdollisuuksia yhteisöllisyyden tukemiseen. Voimme luoda edellytyksiä kulttuurille, josta kaikilla ihmisillä tuloihin katsomatta on mahdollisuus nauttia ja ottaa osaa. Tätä varten tarvitsemme lisää julkisia tiloja, joissa ihmiset voivat viettää aikaa ilman kulutuspakkoa, parempaa joukkoliikennettä sekä laadukkaita kirjastopalveluita myös keskustan ulkopuolelle. Tarvitsemme miellyttäviä puistoja ja niihin penkkejä, joissa laitapuolenkulkijakin saa torkahtaa. Skeittareiden minirampeille, verttirampeille ja parkeille on löydettävä tilaa niin keskustasta kuin lähiöistäkin. Musiikkiyhtyeille tarjottava enemmän kohtuuhintaisia harjoittelutiloja ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuville voidaan tarjota Taukotuvan kaltaisia kerhotiloja, mikäli sellaiselle toiminnalle on kiinnostusta.

Vapaaehtoisuudelle rakentuvan yhteisöllisyyden välttämätön edellytys on myös jokaiselle yksilölle taattu riittävä toimeentulo, perusterveydenhuolto ja asunto. Kunnissa perusterveydenhuollon laadusta, saatavuudesta ja tehokkuudesta on huolehdittava järjestämällä palvelut pääsääntöisesti kunnan omana työnä. Asunnottumuutta voidaan vähentää lisäämällä kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen määrää kunnassa ja toimeentuloon liittyviin asioihin vaikutetaan pitämällä huolta vähintään siitä, että toimeentulotuen myöntämistä koskevaa lainsäädäntöä noudatetaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s