Suomalainen kastijärjestelmä

Oikeistolaisessa ajattelutavassa yksilön tulotaso, koulumenestys ja hyvinvointi nähdään pitkälti ihmisen lahjakkuuden, tietoisen toiminnan ja pyrkimysten tuloksena. Kiinnittäessä huomio ensisijaisesti yksilöiden toimintaan olemassaolevat valtasuhteet, kuten taloudellinen eriarvoisuus, on helppo oikeuttaa: koska olet tehnyt tätä tai tätä, olet ansainnut tämän. Jos menestyt voit olla ylpeä itsestäsi, jos et menesty, voit syyttää itseäsi, sillä olet joko tyhmä tai et yrittänyt tarpeeksi. Jos taasen huomio kiinnitettäisiin siihen kuinka koulutus, luokka-asema, köyhyys taikka mielenterveysongelmat periytyvät, yhteiskunnalliset valtasuhteiden, kuten tuloerojen oikeutus muuttuu kyseenalaisemmaksi.

Yksilön elämänhallinnan kannalta yksilön valintoja ja vaikutusmahdollisuuksia korostava lähestymistapa voi toki olla tietyissä asioissa ja tilanteissa myös toimiva. Parhaimmillaan se motivoi yrittämään, kouluttamaan ja asettamaan uusia tavotteita. Yksilöissa mahdollistuvaan muutokseen perustuu esimerkiksi kognitiivinen psykoterapia, jonka perusidea on, että autetaan yksilöä näkemään oma menneisyys ja tulevaisuuden horisontti perspektiivistä, jossa käsin elämänhallinta helpottuu. Kun yksilön ohjaamisen tai parantamisen sijaan tarkoituksena on ohjata tai parantaa yhteiskuntaa, toimivat keinot ovat erilaisia kuin keinot, joilla tuetaan yksilöitä psykologin vastaanotolla. ”Ihan tavalliset asiat” ei riitä, vaan tarvitaan rakenteisiin puuttuvaa politiikkaa. Tämän käsittäminen tuntuu kuitenkin olevan monelle hankalaa. Epäilen sen johtuvan siitä, että yksilöä korostava ajattelutapa on juurtunut niin syvälle ajattelutapoihimme, että rakenteelliset näkökulmat tuntuvat vierailta, vaikka aiheesta olisi laajasti monentyyppistä tutkimustietoa, joka kertoo rakenteellisten tekijöiden voimakkaasti merkityksestä.

”Jos todella haluaa jotain, sen eteen syö vaikka pikkukiviä”, totesi kerran eräs kokoomusnuori ystäväni facebook-profiilissa, jossa väittelimme koulutuksen tasa-arvosta ja periytyvyydestä. Kommentti ei suinkaan ole ainutlaatuinen. Koulutuksen periytyvyyttä koskevissa keskusteluissa olen usein törmännyt argumenttiin, jonka mukaan yhteiskuntamme ja koulutusjärjestelmämme on sellainen, jossa ”todelliset lahjakkuudet” tai oikeasti ”todella motivoituneet” pärjäävät, jos näin haluavat. Edellä esitetyn argumentin yhteydessä tuodaan usein esille kuinka henkilö x on itse onnistunut nousemaan vaatimattomista oloista oman päämäärätietoisen toiminnan kautta. Tämän katsotaan osaltaan todistavan sitä, että sosiaalisen liikkuvuuden vaikeus ei ole todellinen ongelma, tai toisinaan jopa sitä, että koulutuksen periytyvyydestä ei olisi tarpeellista puhua. Mielestäni tällaista puhetta voi odottaa vain tahoilta, jotka ovat joko kyvyttömiä havaitsemaan yhteiskunnallisia ongelmia ja eriarvoisuutta luovia rakenteita tai eivät vain yksinkertaisesti välitä niistä.

Keskusteltaessa koulutuksen periytyvyydestä on ensisijaisen tärkeää ettei siitä, että naapurin Pirkko, Petteri tai Mahmoud on onnistunut nousemaan heikoista asemista korkeaan asemaan, voida johtaa sitä, että se onnistuu yhtälailla kaikilta muiltakin. Vaikka koulutusjärjestelmämme on edelleen kansainvälisesti jonkin verran monia muita maita tasa-arvoisempi, viittaaminen voimakkaampaan luokkajakoon ja vahvempaan koulutukselliseen epätasa-arvoon jossain muualla maailmassa, ei helpota lainkaan meidän keskuudessamme olevia ongelmia. Yksilöiden mahdollisuudet ja lähtökohdat eivät ole tasavertaiset. Tämän vuoksi meillä ei ole varaa huonontaa nykyistä koulutusjärjestelmämme esimerkiksi opintotuen lainapainotteisuuden lisäämisellä, tai valintojen ja koulutuspolkujen eriytymisen varhaistamisella. Näiden sijaan on tarpeellista pohtia miten järjestelmäämme muokataan nykyistä tasa-arvoisempaan suuntaan.

Koulutusjärjestelmämme perusta on yhdeksänvuotinen yhtenäinen peruskoulu, jossa lähes kaikki oppilaat opiskelevat yhdessä. Toiset oppilaat tarvitsevat toki enemmän tukea kuin toiset. Tehostettua tukea on tarjottava ennen kaikkea omassa lähikoulussa laaja-alaisten erityisopettajien, luki-opettajien, kouluavustajien/koulunkäynnin ohjaajien, koulupsykologien ja kuraattorien ammattitaitoa hyödyntäen. Oppilaiden erottamiseen muista erilleen ei pidä lähteä kevyin perustein. Riittävän pienten ryhmäkokojen lisäksi koulua voidaan kehittää lisäämällä niin sanottua rinnakkaisopettajuutta, jossa yhden opettajan sijaan luokassa on kaksi opettajaa. Kaksi opettajaa tukevat ja täydentävät toistensa ammattitaitoa ja persoonia. Rinnakaisopettajuus voi vähentää oppilaisiin kohdistuvaa mielivaltaa ja lisää oppilaiden oikeudenmukaista kohtelua, koska tahtomattaankin opettajat kohtelevat oppilaita aina vähintään hivenen eri tavoin.

Hyvä tapa huomioida oppilaiden erilaisuutta on myös panostaminen valinnaisiin aineisiin ja niiden tuntien lisäämiseen. Erillisten painottettujen erikoisluokkien lisäämisen suhteen on kuitenkin oltava kriittinen, koska liian laajassa mittakaavassa ne luovat olosuhteita entistä laajemmille koulumarkkinoille ja koulujen eriarvoistumiselle. Lisäksi vanhanaikainen katsomuksen mukaan oppilaat karsinoiva, eriarvoistava ja taloudellisia resursseja hukkavaa oman uskonnon mukainen uskonnonopetus on lakkautettava, ja se on korvattava kaikille oppilaille yhteisellä uudella katsomusaineella.

Lisäksi tarvitsemme huomattavasti nykyistä enemmän positiivista erityiskohtelua, joilla korjataan jo nyt olemassaolevaa eriarvoisuutta. Erityisesti vieraskielisten oppilaiden kieltenopetukseen on saatava riittävästi lisäresursseja. Lisäksi voi olla tarpeellista ottaa askeleita taaksepäin ja palata 90-luvun lopulla luovuttuun niin sanottuun koulupiirijakoon. Lisäksi perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista voidaan mielestäni poistaa niin sanotut aihekokonaisuudet, [joista ainoa laajemmin käytäntöön sovellettu lienee yrittäjyyskasvatus?], koska aihekokonaisuuksien käytännön toteutus on hankalaa ja epäselvää, ja kaikki oleellisimmat opetussisällöt tulisi löytyä ennen kaikkea opetettavien aineiden sisällöistä.

Koulutus on yksi perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen instituutio, jolla on huomattavan paljon vaikutuksia yhteiskuntaa ja ihmisten väliseen tasa-arvoon. Sen merkityksellisyydestä huolimatta, koulu ei ole kaikkivoipa ja ainoa instituutio, joka vaikuttaa siihen minkälaiseksi ihmiset kasvavat ja kehittyvät, eikä kaikkia ongelmia voida poistaa esim. lisäämällä kouluihin parempaa yhteiskuntaopin opetusta tai parantamalla kouluterveydenhuoltoa jne. Puhuttaessa nuorten pahoinvoinnin lisääntymisestä tai niin sanotusta syrjäytymisestä on tärkeää huomioida, että samanaikaisesti kun kouluista, kouluterveydenhuollosta, koulukuraattoreista ja -psykologeista on säästetty, yhteiskunnassa on harjoitettu myös muuta eriarvoisuutta luovaa politiikkaa.

Tasa-arvoa luovan koulujärjestelmän lisäksi tarvitsemme muuta sosiaalista oikeudenmukaisuutta lisäävää politiikkaa, kuten sosiaalista asuntotuotantoa, parempaa joukkoliikennettä, enemmän julkisia tiloja, joissa on mahdollisuus viettää aikaa ilman kulutuspakkoa. Tarvitsemme entistä laadukkaampia julkisia palveluita, jotka tarjoavat hoitoa ja apua kaikille ihmisille tulotasoon tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Nämä turvataan tuottamalla palvelut kunnan omana työnä, joiden rahoitukseen käytetyt varat eivät karkaa yksityisten monikansallisten yhtiöiden kautta veroparatiiseihin. Lisäksi tarvitsemme ainakin riittävän suuren perustulon, jonka avulla varmistetaan toimeentulo jokaiselle ihmiselle huolimatta siitä onko kyseessä perinteissä työsuhteessa oleva palkansaaja, pienyrittäjä, freelancer, mielenterveyskuntoutuja, 24/7 työtä tekevä kotiäiti tai lainarahalla ruokansa ja lääkkeensä maksava opiskelija.

Mitään yhtä ongelmatonta ihmelääkettä yhteiskunnan eriarvoisuuden poistamiseen ei ole, mutta edellä luetellut asiat ovat keinoja, joilla suomalaista monisyistä kastijärjestelmää voidaan aloittaa purkamaan. Edellä mainittuihin asioihin vaikutetaan niin eduskunnasta kuin kunnanvaltuustoista ja lautakunnistakin käsin.

Mainokset

4 thoughts on “Suomalainen kastijärjestelmä

  1. Kirjoituksen voisi aloittaa myös: ”Vasemmistolaisessa ajattelutavassa yksilön tulotaso, koulumenestys ja hyvinvointi nähdään pitkälti ihmisen lahjakkuuden, tietoisen toiminnan ja pyrkimysten tuloksena…” Suomessa niin oikeisto kuin vasemmisto pitää rakenteita tärkeinä, vaikka eroaakin siinä minkälaiset ja miten kattavat rakenteet pitäisi olla; molemmat myös pitävät itsestäänselvänä yksilön panoksen tärkeyttä. Ilmeisesti ’oikeistolaisuudesta’ on Suomessa tulossa samanlainen sisällötön argumentti kuin USA:ssa ’liberaali’.

  2. Kiitos kommentista! Itse olen kanssasi eri mieltä. Yksi perustavanlaatuinen ero, jonka itse olen oikeistolaisessa ja vasemmistolaisessa ajattelussa havainnut liittyy nimenomaan siihen kuinka voimakkaasti korostetaan yksilön vastuuta ja kuinka voimakkaasti korostetaan olosuhteiden ja rakenteellisten tekijöiden vaikutusta. Kukaan tuskin kategorisesti kieltää yksilön/rakenteiden vaikutusta täysin, mutta mielestäni on selvää, että oikeistolainen maailmankuva perustuu pääsääntöisesti melko erilaiseen ihmiskäsitykseen kuin vasemmistolainen ja se käsitys on yksilökeskeisempi. Vasemmistolaiset suhtautuvat yleensä oikeistolaista kriittisemmin esimerkiksi ajatukseen synnynnäisestä lahjakkuudesta ja korostavat enemmän ympäröiviä materiaalisia olosuhteita.

  3. Näetkö mitään ongelmaa siinä, ettei Suomessa tarjota reilusti etenemismahdollisuuksia niille oppilaille, jotka nyt sattuvat olemaan erityisen lahjakkaita omalla alallaan tai yleispätevästi (Joissain tapauksissa lahjakkuus on varmaan kuitenkin katsantokannasta riippumaton fakta?)

    Eriarvoisuuden poistaminen ja tasa-arvon lisääminen saattaa johtaa, ehkä jossain määrin jopa auttamatta, opetuksen ja oppilaiden tasapäistämiseen, mikä on osittain huomattavissa Suomenkin koulujärjestelmässä. Tällä tarkoitan heikoimpien huomioimista siinä määrin, että koko ryhmän keskiarvo pysyy korkealla, mutta edistyneemmät eivät saa koko potentiaalinsa mukaisia mahdollisuuksia, mikä vetää kummatkin ääripäät kohti keskivertoa. Henkilökohtaisesti näen tasapäistämisen pienempänä pahana kuin eriarvoisuuden kasvun, niin koulutuksessa kuin yhteiskunnassa yleisemminkin.
    Eikö kuitenkin olisi mukavaa, jos järjestelmässä otettaisiin kaikki huomioon, ja että ”eriytettäisiin” riittävän tehokkaasti ylöskin päin sen lisäksi, että ojennetaan käsi heikommille tai vähempiosaisille? Näin saatettaisiin saada edesautettua niiden huippuosaajien ja innovaattorien ”syntyä” ja kehitystä, mistä aina kovasti puhutaan.

    Penny for your thoughts..

    • Hei ja kiitos erittäin hyvästä kysymyksestä! Tämä on aihe, jota olen miettinyt aika paljon ja vaikka asia ei ole ihan yksinkertainen. Itselleni on melko selvää, että termi tasapäistäminen kuuluu leimallisesti oikeistolaiseen koulutuspoliittiseen diskurssiin, josta se toki on valtavirtaistunut yleiseen koulutuspolitiikkaa koskevaan keskusteluun. Siinä diskurssissa se, että valtaosa lapsista ja nuorista suoriutuu eri kouluaineissa tietyn alatason ja ylätason, jotka eivät ole kovin kaukana toisistaan, väliin nähdään jollain tapaa olevan vastoin sitä, että luonnostaa ihmiset eivät ole samanlahjaisia. Vaikka jokainen on ihminen on ”lahjoiltaan” synnynnäisesti erilainen, on tärkeää ottaa huomioon, että suurin osa ihmisten välisistä ”lahjakkuusseroista” [viittaan erityisesti siihen miten arkipuheessa ihmisiä määritellään lahjakkaiksi] selittyy muilla tekijöillä kuin synnynnäisillä lahjoilla, eli ympäristö- ja perhe- ym. tekijöillä.

      Terminä ”tasapäistäminen” korostaa synnynnäisiä eroja, vaikka niihin on melko haastavaa päästä käsiksi esim. tutkimuksellisellisesti. Siitä taasen, että kun opettaja olettaa jokin oppilaan lahjakkaaksi, on tehty jo pidemmän aikaa sitten useampia tutkimuksia, että opettajan käsitys oppilaan lahjakkuudesta alkaa myös tukea oppilaan tavallista parempaa koulumenestystä. Tämän vuoksi mielestäni koulutuspolitiikassa pitäisi mahdollisimman paljon välttää tekemästä poliittisia ratkaisuja, joissa oppilaita aletaan määritellä ”lahjakkuuden” mukaan, koska tämä väkisinkin lisää oppilaiden mielivaltaista kohtelua. Tasapäistämisen sijaan käytän itse termiä ”tasa-arvoa luova”, koska se kuvaa huomattavasti paremmin sitä miten suomalainen koulujärjestelmä on toiminut, kuin selkeästi negatiiviselta kalskahtava termi tasapäistäminen.

      Lisäksi puhuttaessa lahjakkuudesta on huomioitava, että lahjakkuutta on äärimmäisen monenlaista. Kannatan kyllä yksilöllisyyden tukemista ja esimerkiksi itsetunnon luomiseen jokaisesta lapsesta on löydettävä ja löydettävissä asioita ja alueita, joilla on taitoja ja potentiaalia okehittyä hyväksi. Parhaiten jokaisen lapsen yksilöllisyyttä tuetaan mielestäni niin yksinkertaisilla keinoilla kuin osoittamalla riittävästi resursseja kouluihin, jolloin opettajalla olisi luokassa aikaa ja mahdollisuuksia tarjota oppilaille riittävän yksilöllistä tukea ja haasteita. Itse en usko siihen, että olisi mahdollisuutta säilyttää tasa-arvoinen koulujärjestelmä ja samalla tuottaa jo varhaisessa vaiheessa enemmän ns. huippuyksilöitä, koska huippuyksilöiden tuottaminen vaatisi sellaisten valintojen ja lasten lahjakkuuksien määrittämisen tekemistä, joka perustuu enemmän tai vähemmän mielivaltaisiin harkintoihin ja tuottaa väkisinkin ”lahjakkuutta”, joka ei ole synnynnäistä vaan sosiaalinen konstruktio.

      Lisäksi tämän kysymyksen yhteydessä on mielestäni erittäin tärkeää, että pohdimme mikä koulun tarkoitus ylipäänsä on, miksi siellä käydään ja tarvitaanko me todella yhä varhaisessa vaiheessa lapsista ”kaikki potentiaali”? Ja mitä kaikkea ”potentiaalin” tulee sisällyttää? Matikka, luonnontieteet, äidinkieli, runojen kirjoittaminen, tanssi, musiikki ja se miten huomioidaan kanssaihmiset? Musta tuntuu, että nykyään on joskus vaikeaa jopa hahmottaa sitä, että koulu ei ole vain tehdas, jossa tuotetaan matikkaa, kieliä, historiaa, luonnontieteitä jne osaavia ihmisiä, tulevia työntekijöitä, yrittäjiä tai osaajia ja mielestäni peruskoulun täytyy kognitiivisten taitojen ja tietojen tarjoamisen lisäksi tarjota ihmisille niitä asioita, joita muut yhteiskunnalliset instituutiot, jatko-opinnot (esim. ammatilliset opinnot) tai esimerkiksi tuleva työelämä ei samalla tavalla voi antaa. Vaikka joku lapsi olisi jo 8-vuotiaana äärimmäisen hyvä matematiikassa, on mielestäni tärkeää, että lapsi saa viettää aikaa ja tehdä yhteisiä asioita muiden oman ikäistensä kanssa ja ehkä sekään, että välillä pitää harjoitella keskittymistä ja opetuksen seuraamista, vaikka opetettava asia olisikin jo entuudestaan tuttu ja helppo, ei ole älyttömän vaarallista. Harva lapsi on myöskään ”huippulahjakkuus” ihan jokaisessa koulussa opetettavassa aineessa ja lapsella on oikeus myös saada tehdä asioita, joissa se ei välttämättä ole lähtökohtaisesti niin ”lahjakas”.

      In short: vastaukseni kysymykseesi siis on, että en usko, että on mahdollista samanaikaisesti säilyttää tasa-arvoa ja ns. tehostaa jo entuudestaan hyvinpärjäävien pärjäämistä entistä paremmin. Näen sen käytännössä logiisesti ristiriitaisena sen lisäksi, että mielestäni se ei ole edes tarpeellista ja huomio pitäisi kiinnittää toisenlaisiin kysymyksiin. Ongelmamme ei ole se kuinka tuetaan niitä, jotka jo menestyvät, vaan se kuinka tuetaan niitä jotka tukea todella tarvitsevat. Huippuosaajia kyllä syntyy Suomeen vaikka koulimista ei aloitetakaan liian varhaisessa vaiheessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s