Yhteisöllisyyttä voi tukea muttei pakottaa

Reilu viikko sitten osallistuin Nuorisoasuminen Turussa -seminaarin päätteeksi vaalipaneeliin, jonka aiheena oli nuorten syrjäytyminen. Vaikka syrjäytymisen sijaan on mielestäni mielekkäämpää puhua yhteiskunnallisesta eriarvoisuusta ja osattomuudesta, puheenvuoroissani nostin esille kuinka tärkeää syrjäytymisen ehkäisyssä on muun muassa tasa-arvoa tuottavan yhtenäiskoulujärjestelmän rapautumisen lopettaminen, sosiaalista oikeudenmukaisuutta luova kaupunkisuunnittelu ja maahanmuuttajalasten kielen oppimisen tukeminen. Kokoomuksen ehdokas ei täysin lämmennyt kaikille ehdotuksilleni. Reseptinä syrjäytymisen ehkäisyyn hän tarjosi ”yhteisöllisyyttä”, jota harjoitetaan ”katsomalla vähän naapurin perään”.

Kommentti naapurin perään katsomisesta tuntui mielestäni hullunkuriselta. Jäin pohtimaan mitä oikeastaan peräänkuulutetaan kun poliiittisessa keskustelussa halutaan yhteisöllisyyttä? Onko siinä eroja kuinka eri poliittiset leirit ymmärtävät yhteisöllisyyden käsitteen? Onko kokoomuslainen yhteisöllisyys samaa yhteisöllisyyttä kuin se yhteisöllisyys, jota itse pidän arvossa? Entä millä tavalla yhteisöllisyyttä edistetään, vai onko puhe yhteisöllisyydestä pelkkää lätinää vailla konkretiaa? Jos käsitys yhteisöllisyydestä ei ole jaettu, lienee oleellista pohtia ja tarkentaa mikä tyyppistä yhteisöllisyyttä oikeasti haluamme edistää, ja tämän jälkeen miettiä sitä millä keinoilla se tehdään.

Pohtiessani mitä yhteisöllisyys tarkoittaa ensimmäinen mielleyhtymäni palaa 80-luvun lopulle, jolloin äitini ja muutama muu saman pihan kotiäiti pyöritti kaupungin vuokra-asuntoyhtiön kerhotilassa ”Taukotupaa”. Tiloissa saattoi joskus käydä joku mieskin, ja lapsia Taukotuvalla oli aina, mutta muistaakseni toimintaa pyöritti nimenomaan perheelliset, äitiyslomalla, hoitovapaalla tai muutoin sillä hetkellä palkkatyön ulkopuolella olevat naiset. Naiset olivat tuoneet paikalle omat ompelukoneensa, joilla ommeltiin verhoja, lastenvaatteita ja lyhennettiin naapurissa asuneen eläkeläisvaarin housunlahkeet. Ompelun lisäksi Taukotuvassa juteltiin, leikittiin, tehtiin ruokaa ja syötiin. Jos joku lapsista oli satuttanut itsensä leikkiessä pihalla, oli varmaa, että tuvasta löytyi haavaan laastari.

En muista tarkalleen koska Taukotupa lopettiin, mutta tiedän sen loppuneen, kun tuvan pyörityksessä aivainasemassa olleet toimijat muuttivat pihapiiristä muualle vieden mukanaan itsensä lisäksi myös yhteisön käyttöön tarjotut ompelukoneet. Taukotuvan tarina on tuskin ainutlaatuinen: aktiiviset ihmiset aloittavat ruohonjuuritason toimivan mielekkään yhteisöllisen toiminnan, kun siihen on ensin olemassa toiminnan mahdollistamat puitteet: tila ja toimijat. Toisaalta toiminnan vapaaehtoisen luonteen vuoksi, kun toimintaa pyörittäneet ihmiset muuttavat pois tai alkavat panostaa elämissään muihin asioihin, toiminta lakkaa, koska ketään ei voida pakottaa sen enempää kollektivisoimaan omia ompeluvälineitään, saatika parsimaan naapurin lasten villasukkia. Ehkei Taukovan tapauksessa harvinaista ollut myöskään se, että toiminta oli pääosin palkkatyön ulkopuolella olevien naisten järjestämää.

Yksi tapa lähestyä yhteisöllisyyttä on tehdä karkea erottelu vapaaehtoisen ja pakotetun yhteisöllisyyden välillä. Vapaaehtoisen yhteisöllisyyden voi katsoa perustuvan ihmisten aitoon haluun tehdä ja jakaa asioita, ja toimia yhdessä heidän omasta vapaasta tahdosta. Pakotetun yhteisöllisyyden voi taasen katsoa perustuvan reaalisten vaihtoehtojen puutteeseen: muuta tapaa pärjätä, selvitä hengissä, tai säilyttää mielenterveys ei realistisesti ottaen ole. Suurin osa yhteisöllisyydestä lienee kuitenkin jotain pakotetun ja vapaaehtoisen väliltä. Yhteisöllisiksi kutsutut asiat vain harvoin näyttänevät täysin pakotetuilta, vaikka käytännössä jossain määrin olisivatkin. Kysymys siitä missä kulkee vapauden ja pakon välinen ei aina ole yksiselitteinen.

Vuoden 2008 talouskriisin aikana nykyinen pääministeri silloinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen totesi, että talouskurjimuksessa tarvitsemme talvisodan henkeä. Mielestäni Kataisen kuolemattoman tyhmä lausahdus kertoo edelleen jotain oleellista kokoomuslaisesta politiikasta ja siitä miksi köyhän, saatika jokaisen itseään ja työtään kunnioittavan sairaanhoitajan, opettajan taikka lastenhoitajan, kannattaa jättää Kokoomuksen höpinät täysin omaan arvoonsa. Talvisodan henkeä ehkä tarvittiin talvisodassa, mutta kun emme elä sodassa, talvisodan hengelle pohjautuvalle yhteisöllisyydelle, jossa pelon edessä pidetään turpa tukossa ja puhalletaan ”yhteen hiileen”, ei ole tarvetta. Tosiasiassa kyseisen kaltaisella retoriikalla yritetään oikeuttaa kurjuutta lisääviä sopeutustoimia, heikoimmilta leikkaamista ja olemassaolevia epätasa-arvoa. Tästä on yhteisöllisyys, sellaisena kuin itse sen ymmärrän, varsin kaukana. Kun samanaikaisesti näemme, että osa ihmisistä yhteiskunnassamme ei voi hyvin ja syitä tähän löytyy epätasa-arvoistavista yhteiskunnallista rakenteista, on häpeällistä tarjota ongelmiin tarjotaan ennen kaikkea Big Societya, toivotalkoot-yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyydellä ei voida korvata perusturvan ja peruspalveluiden puutteita, sen pohjalle ei voida perustaa ympäristönsuojelua (viisi miljoonaa vihreän sävyä), eikä sitä myöskään voida luoda naapureita kyttäämällä. 

Politiikka tarjoaa kuitenkin monia mahdollisuuksia yhteisöllisyyden tukemiseen. Voimme luoda edellytyksiä kulttuurille, josta kaikilla ihmisillä tuloihin katsomatta on mahdollisuus nauttia ja ottaa osaa. Tätä varten tarvitsemme lisää julkisia tiloja, joissa ihmiset voivat viettää aikaa ilman kulutuspakkoa, parempaa joukkoliikennettä sekä laadukkaita kirjastopalveluita myös keskustan ulkopuolelle. Tarvitsemme miellyttäviä puistoja ja niihin penkkejä, joissa laitapuolenkulkijakin saa torkahtaa. Skeittareiden minirampeille, verttirampeille ja parkeille on löydettävä tilaa niin keskustasta kuin lähiöistäkin. Musiikkiyhtyeille tarjottava enemmän kohtuuhintaisia harjoittelutiloja ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuville voidaan tarjota Taukotuvan kaltaisia kerhotiloja, mikäli sellaiselle toiminnalle on kiinnostusta.

Vapaaehtoisuudelle rakentuvan yhteisöllisyyden välttämätön edellytys on myös jokaiselle yksilölle taattu riittävä toimeentulo, perusterveydenhuolto ja asunto. Kunnissa perusterveydenhuollon laadusta, saatavuudesta ja tehokkuudesta on huolehdittava järjestämällä palvelut pääsääntöisesti kunnan omana työnä. Asunnottumuutta voidaan vähentää lisäämällä kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen määrää kunnassa ja toimeentuloon liittyviin asioihin vaikutetaan pitämällä huolta vähintään siitä, että toimeentulotuen myöntämistä koskevaa lainsäädäntöä noudatetaan.

Advertisement

Suomalainen kastijärjestelmä

Oikeistolaisessa ajattelutavassa yksilön tulotaso, koulumenestys ja hyvinvointi nähdään pitkälti ihmisen lahjakkuuden, tietoisen toiminnan ja pyrkimysten tuloksena. Kiinnittäessä huomio ensisijaisesti yksilöiden toimintaan olemassaolevat valtasuhteet, kuten taloudellinen eriarvoisuus, on helppo oikeuttaa: koska olet tehnyt tätä tai tätä, olet ansainnut tämän. Jos menestyt voit olla ylpeä itsestäsi, jos et menesty, voit syyttää itseäsi, sillä olet joko tyhmä tai et yrittänyt tarpeeksi. Jos taasen huomio kiinnitettäisiin siihen kuinka koulutus, luokka-asema, köyhyys taikka mielenterveysongelmat periytyvät, yhteiskunnalliset valtasuhteiden, kuten tuloerojen oikeutus muuttuu kyseenalaisemmaksi.

Yksilön elämänhallinnan kannalta yksilön valintoja ja vaikutusmahdollisuuksia korostava lähestymistapa voi toki olla tietyissä asioissa ja tilanteissa myös toimiva. Parhaimmillaan se motivoi yrittämään, kouluttamaan ja asettamaan uusia tavotteita. Yksilöissa mahdollistuvaan muutokseen perustuu esimerkiksi kognitiivinen psykoterapia, jonka perusidea on, että autetaan yksilöä näkemään oma menneisyys ja tulevaisuuden horisontti perspektiivistä, jossa käsin elämänhallinta helpottuu. Kun yksilön ohjaamisen tai parantamisen sijaan tarkoituksena on ohjata tai parantaa yhteiskuntaa, toimivat keinot ovat erilaisia kuin keinot, joilla tuetaan yksilöitä psykologin vastaanotolla. ”Ihan tavalliset asiat” ei riitä, vaan tarvitaan rakenteisiin puuttuvaa politiikkaa. Tämän käsittäminen tuntuu kuitenkin olevan monelle hankalaa. Epäilen sen johtuvan siitä, että yksilöä korostava ajattelutapa on juurtunut niin syvälle ajattelutapoihimme, että rakenteelliset näkökulmat tuntuvat vierailta, vaikka aiheesta olisi laajasti monentyyppistä tutkimustietoa, joka kertoo rakenteellisten tekijöiden voimakkaasti merkityksestä.

”Jos todella haluaa jotain, sen eteen syö vaikka pikkukiviä”, totesi kerran eräs kokoomusnuori ystäväni facebook-profiilissa, jossa väittelimme koulutuksen tasa-arvosta ja periytyvyydestä. Kommentti ei suinkaan ole ainutlaatuinen. Koulutuksen periytyvyyttä koskevissa keskusteluissa olen usein törmännyt argumenttiin, jonka mukaan yhteiskuntamme ja koulutusjärjestelmämme on sellainen, jossa ”todelliset lahjakkuudet” tai oikeasti ”todella motivoituneet” pärjäävät, jos näin haluavat. Edellä esitetyn argumentin yhteydessä tuodaan usein esille kuinka henkilö x on itse onnistunut nousemaan vaatimattomista oloista oman päämäärätietoisen toiminnan kautta. Tämän katsotaan osaltaan todistavan sitä, että sosiaalisen liikkuvuuden vaikeus ei ole todellinen ongelma, tai toisinaan jopa sitä, että koulutuksen periytyvyydestä ei olisi tarpeellista puhua. Mielestäni tällaista puhetta voi odottaa vain tahoilta, jotka ovat joko kyvyttömiä havaitsemaan yhteiskunnallisia ongelmia ja eriarvoisuutta luovia rakenteita tai eivät vain yksinkertaisesti välitä niistä.

Keskusteltaessa koulutuksen periytyvyydestä on ensisijaisen tärkeää ettei siitä, että naapurin Pirkko, Petteri tai Mahmoud on onnistunut nousemaan heikoista asemista korkeaan asemaan, voida johtaa sitä, että se onnistuu yhtälailla kaikilta muiltakin. Vaikka koulutusjärjestelmämme on edelleen kansainvälisesti jonkin verran monia muita maita tasa-arvoisempi, viittaaminen voimakkaampaan luokkajakoon ja vahvempaan koulutukselliseen epätasa-arvoon jossain muualla maailmassa, ei helpota lainkaan meidän keskuudessamme olevia ongelmia. Yksilöiden mahdollisuudet ja lähtökohdat eivät ole tasavertaiset. Tämän vuoksi meillä ei ole varaa huonontaa nykyistä koulutusjärjestelmämme esimerkiksi opintotuen lainapainotteisuuden lisäämisellä, tai valintojen ja koulutuspolkujen eriytymisen varhaistamisella. Näiden sijaan on tarpeellista pohtia miten järjestelmäämme muokataan nykyistä tasa-arvoisempaan suuntaan.

Koulutusjärjestelmämme perusta on yhdeksänvuotinen yhtenäinen peruskoulu, jossa lähes kaikki oppilaat opiskelevat yhdessä. Toiset oppilaat tarvitsevat toki enemmän tukea kuin toiset. Tehostettua tukea on tarjottava ennen kaikkea omassa lähikoulussa laaja-alaisten erityisopettajien, luki-opettajien, kouluavustajien/koulunkäynnin ohjaajien, koulupsykologien ja kuraattorien ammattitaitoa hyödyntäen. Oppilaiden erottamiseen muista erilleen ei pidä lähteä kevyin perustein. Riittävän pienten ryhmäkokojen lisäksi koulua voidaan kehittää lisäämällä niin sanottua rinnakkaisopettajuutta, jossa yhden opettajan sijaan luokassa on kaksi opettajaa. Kaksi opettajaa tukevat ja täydentävät toistensa ammattitaitoa ja persoonia. Rinnakaisopettajuus voi vähentää oppilaisiin kohdistuvaa mielivaltaa ja lisää oppilaiden oikeudenmukaista kohtelua, koska tahtomattaankin opettajat kohtelevat oppilaita aina vähintään hivenen eri tavoin.

Hyvä tapa huomioida oppilaiden erilaisuutta on myös panostaminen valinnaisiin aineisiin ja niiden tuntien lisäämiseen. Erillisten painottettujen erikoisluokkien lisäämisen suhteen on kuitenkin oltava kriittinen, koska liian laajassa mittakaavassa ne luovat olosuhteita entistä laajemmille koulumarkkinoille ja koulujen eriarvoistumiselle. Lisäksi vanhanaikainen katsomuksen mukaan oppilaat karsinoiva, eriarvoistava ja taloudellisia resursseja hukkavaa oman uskonnon mukainen uskonnonopetus on lakkautettava, ja se on korvattava kaikille oppilaille yhteisellä uudella katsomusaineella.

Lisäksi tarvitsemme huomattavasti nykyistä enemmän positiivista erityiskohtelua, joilla korjataan jo nyt olemassaolevaa eriarvoisuutta. Erityisesti vieraskielisten oppilaiden kieltenopetukseen on saatava riittävästi lisäresursseja. Lisäksi voi olla tarpeellista ottaa askeleita taaksepäin ja palata 90-luvun lopulla luovuttuun niin sanottuun koulupiirijakoon. Lisäksi perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista voidaan mielestäni poistaa niin sanotut aihekokonaisuudet, [joista ainoa laajemmin käytäntöön sovellettu lienee yrittäjyyskasvatus?], koska aihekokonaisuuksien käytännön toteutus on hankalaa ja epäselvää, ja kaikki oleellisimmat opetussisällöt tulisi löytyä ennen kaikkea opetettavien aineiden sisällöistä.

Koulutus on yksi perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen instituutio, jolla on huomattavan paljon vaikutuksia yhteiskuntaa ja ihmisten väliseen tasa-arvoon. Sen merkityksellisyydestä huolimatta, koulu ei ole kaikkivoipa ja ainoa instituutio, joka vaikuttaa siihen minkälaiseksi ihmiset kasvavat ja kehittyvät, eikä kaikkia ongelmia voida poistaa esim. lisäämällä kouluihin parempaa yhteiskuntaopin opetusta tai parantamalla kouluterveydenhuoltoa jne. Puhuttaessa nuorten pahoinvoinnin lisääntymisestä tai niin sanotusta syrjäytymisestä on tärkeää huomioida, että samanaikaisesti kun kouluista, kouluterveydenhuollosta, koulukuraattoreista ja -psykologeista on säästetty, yhteiskunnassa on harjoitettu myös muuta eriarvoisuutta luovaa politiikkaa.

Tasa-arvoa luovan koulujärjestelmän lisäksi tarvitsemme muuta sosiaalista oikeudenmukaisuutta lisäävää politiikkaa, kuten sosiaalista asuntotuotantoa, parempaa joukkoliikennettä, enemmän julkisia tiloja, joissa on mahdollisuus viettää aikaa ilman kulutuspakkoa. Tarvitsemme entistä laadukkaampia julkisia palveluita, jotka tarjoavat hoitoa ja apua kaikille ihmisille tulotasoon tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Nämä turvataan tuottamalla palvelut kunnan omana työnä, joiden rahoitukseen käytetyt varat eivät karkaa yksityisten monikansallisten yhtiöiden kautta veroparatiiseihin. Lisäksi tarvitsemme ainakin riittävän suuren perustulon, jonka avulla varmistetaan toimeentulo jokaiselle ihmiselle huolimatta siitä onko kyseessä perinteissä työsuhteessa oleva palkansaaja, pienyrittäjä, freelancer, mielenterveyskuntoutuja, 24/7 työtä tekevä kotiäiti tai lainarahalla ruokansa ja lääkkeensä maksava opiskelija.

Mitään yhtä ongelmatonta ihmelääkettä yhteiskunnan eriarvoisuuden poistamiseen ei ole, mutta edellä luetellut asiat ovat keinoja, joilla suomalaista monisyistä kastijärjestelmää voidaan aloittaa purkamaan. Edellä mainittuihin asioihin vaikutetaan niin eduskunnasta kuin kunnanvaltuustoista ja lautakunnistakin käsin.

Ihalainen, Guzenina-Richardson ja Gustafsson, ei kovin fiksua!

Kun ensimmäisen kerran kuulin, että presidentti Sauli Niinistö perustaa työryhmän pohtimaan nuorten syrjäytymisen ehkäisyä, muistan sen herättäneen mielessäni lähinnä lievää huvittuneisuutta. Ajatus siitä, että oikeiston näennäisesti miellyttävä sliipattu keulahahmo, joka toimi valtiovarainministerinä aikana jolloin erityisesti lapsilta ja nuorilta leikattiin rajusti, perustaa syrjäytymistä ehkäisevän työryhmän, tuntui mielessäni yhtä pöljältä kuin henkilökohtainen personal trainer, joka suosittelisi laihtumista tavoittelevalle asiakkailleen syötäväksi pelkkiä ranskanperunoita ja piispanmunkkeja.

Vaikka en edes osannut odottaa Niinistön työryhmältä mitään sellaista ulostuloa ”syrjäytymisen” ehkäisyyn, joka perustuisi perusteellisesti pohdittuun yhteiskunnalliseen analyysiin, en myöskään aivan osannut odottaa, että presidentti pykäisi kokoon mittavan politiikan epäpolitisointi-kampanjan, jossa enemmän tai vähemmän tietoisesti luodaan virheellistä kuvaa siitä mitä tekijöitä nuorten pahoinvoinnin, yhteiskunnan eriarvoistumisen tai niin sanotun ”syrjäytymisen” taustalla on. Syrjäytymisen ja sivustolla esitettävien niksien välillä pitäisi todistetusti olla edes heikko kausaalisuhde, suuntaan tai toiseen, jotta kampanjassa olisi edes jotakin järkeä.

Jos palautamme mieleen Kokoomuksen parin vuoden takaisen viisi miljoonaa vihreän sävyä viherpesu-kampanjan, Ihan tavallisia asioita -kampanjassa ei toki ole juuri mitään uutta. Sekä vihreän sävyt että ihan tavalliset asiat noudattavat molemmat samaa kokoomuslaista politiikan epäpolitisointia. Kampanjat pyrkivät aktiivisesti luomaan kuvaa, että jokainen Matti ja Maija Meikäläinen voi olla arjensankari ja yhteiskunnan pahoinvointi/ympäristöongelmat poistuvat, kunhan riittävän monet yksittäiset arjensankarit laittavat pullat uuniit tai sammuttavat toimiston valot työpäivänpäätteeksi, ennen kuin huristelevat katumaastureilla koteihinsa tmv. Huomiota ei kiinnitetä pienimmissäkään määrin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja mitään yhteiskuntaa velvoittavia poliittisia vaatimuksia ei esitetä edes teorian tasolla, analyysistä puhumattakaan.

Kokoomuksen ja Niinistön tavasta yrittää esittää yhteiskunnalliset ongelmat ennen kaikkea yksilöiden ongelmina ei toisaalta ehkä pitäisi olla erityisen yllättynyt. Sen sijaan siinä kohtaa kun myös Sosialidemokraattien ministeritason toimijat alkavat puolustelemaan kokoomuslaista hömpänpömppä-kampanjaa, on syytä huolestua. 

Lukiessani lehdestä, että ministerit Ihalainen, Guzenina-Richardson ja Gustafsson katsovat, että ”kampanja on ansiokkaasti korostanut välittämisen merkitystä syrjäytymisen ehkäisyssä”, omat ymmärrykseni rajat tulevat vastaan. En enää tiedä onko ministerikolmikko puheidensa kanssa oikeasti vakavissaan, vai esitetäänkö tämä puolustus siksi, että kuvitellaan sen olevan poliittisesti jollain tapaa fiksu veto.

Maahanmuuttajalasten syrjäyttäminen lopetettava

Vasemmistolaisessa liikkeessä on tavanomaista korostaa sitä kuinka tärkeää on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden huomioonottava kaupunkisuunnittelu ja vuokra-asuntopolitiikka, jonka avulla voidaan pitkällä tähtäimellä ehkäistä ja purkaa alueellista eriarvoistumista, ja siitä koituvia yhteiskunnallisia ongelmia. Tasa-arvoa luova kaupunkisuunnittelu onkin ensisijaisen tärkeää, mutta lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi Varissuon ja muiden turkulaisten lähiöiden haasteisiin on vastattava myös muilla keinoilla. Yksi asia, johon on kiinnitettävä erityistä huomiota, on lähiöissä asuvien maahanmuuttajien suomen kielen oppimisen tukeminen. Aihe koskee niin aikuisia kuin lapsiakin, mutta tässä kirjoituksessa keskityn asiaan lasten kielen oppimisen näkökulmasta.

Varissuon asukkaista reilu kolmannes on maahanmuuttajataustaisia. Tämä tekee alueesta Suomen maahanmuuttajavaltaisimman asuinalueen. Tarkasteltaessa lapsia ja nuoria, maahanmuuttajataustaisten osuus korostuu entisestään. Kotikielenään jotakin muuta kuin suomea tai ruotsia puhuvien lasten osuus on päiväkotiryhmissä ja koululuokissa jopa yli 70 prosenttia. Korkeaa prosenttia selittää maahanmuuttajaperheiden tilastollisesti suuri perhekoko, ja jossain määrin myös ”vapaan kouluvalinnan” myötä Turussa mahdollistunut suomenkielisten oppilaiden valikoituminen muihin kouluihin. 

Parhaimmassa tapauksessa maahanmuuttajataustaisilla lapsilla voisi olla edellytykset kasvaa käytännössä kaksikielisiksi kansalaisiksi, jotka kotikielensä vahvan osaamisen lisäksi hallitsisivat suomen kielen. Tutkimusten mukaan kaksikielisyys voi edistää kongitiivista kehitystä ja maahanmuuttajien vieraskielisyys voitaisiinkin kääntää haasteesta myös yksilöiden ja yhteisön voimavaraksi. Tällä hetkellä olosuhteet esimerkiksi Varissuon alueella eivät kuitenkaan tue riittävästi lasten suomen kielen oppimista ja potentiaalinen voimavara näyttäytyy pikemminkin ongelmana. Huonoimmillaan lasten kielitaito jää sekä suomen että lapsen kotikielenkin kohdalla riittämättöksi. Puutteellinen kielitaito taasen vaikuttaa lähes kaikkeen arkiseen kommunikaatioon, ja kommunikaatio-ongelmat heijastuvat yksilön emotiaaliseen ja sosiaaliseen kehitykseen.

Varissuon alueen päiväkodeille on tavanomaista, että samassa ryhmässä on lukuisia lapsia, joiden suomen kielen taidot ovat heikot, ja joillain lapsilla kielitaito on lähes olematon. Vaikka lapsilla on yleensä synnynnäisesti kaikki edellytykset oppia uusi kieli (tai useampikin) aikuisiin verrattuna hyvinkin vaivattomasti, mikäli lapsilla ei ole päiväkodissa, kotona tai kotipihalla seuraa, joiden kanssa he voivat jutella ja leikkiä suomeksi, on epärealistista odottaa, että kieltä opittaisiin kunnolla ilman huomattavia panostuksia sen opetukseen.

On selvää, etteivät lapset ole itse valinneet ympäristöään, jossa he elävät. Tämän pitäisi olla ymmärrettävää jopa yksilön valintamahdollisuuksia alituisesti korostavalle oikeistolle. Jokaisella lapsella on oikeus olosuhteisiin, joissa yhteiskunnassa pärjäämiseksi edellytettävän kielen oppiminen on mahdollista. Tämän vuoksi kuntapäättäjillä on merkittävä vastuu luoda tasa-arvoisia kasvuympäristöjä ja olosuhteita koko kunnan alueelle, sekä tukea erityisesti niitä alueita, jossa tukea tarvitaan muita enemmän.

Mikäli emme halua olla aktiivisesti mukana tekemässä eriarvoistavaa politiikkaa, joka syrjäyttää lapsia opiskelusta, työelämästä ja muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta, on selvää, että maahanmuuttajavaltaisiksi muodostuneiden alueiden koulut ja päiväkodit tarvitsevat juuri nyt selvästi nykyistä huomattavampaa positiivista erityiskohtelua, kunnes alueiden väliset erot ollaan saatu riittävässä määrin tasoitettua. Erityiskohtelu tarkoittaa lisäresursseja, jotka valjastetaan tukemaan ennen kaikkea lasten kielen oppimista.

Suomen kielen oppimisen lisäksi on pidettävä huolta lapsen oman kotikielen oppimisen pitkäjänteisestä tukemisesta. Sen hallinnalle tutkimusten mukaan perustuu myös lapsen toisen kielen oppiminen. Lasten oman äidinkielen hallintaa on tuettava erityisesti kouluiässä, jolla tutkimusten mukaan tuetaan sekä lapsen korkeamman tason kognitiivisten ja kielellisten taitojen kehittymistä että vieraan/toisen kielen hallintaa.

Lisäresurssien tarve havainnollistuu kun tarkastellaan esimerkiksi maahanmuuttajavaltaisen esikouluryhmän tai päiväkotiryhmän arkea: lähes kaikki kasvatus- ja opetustyössä käytettävä materiaali on joko tehtävä itse alusta alkaen, tai olemassaolevaa materiaalia on muokattava huomattavan paljon, jotta se sopii ryhmään, jossa lasten kielitaito on heikko. Jokainen peli, leikki tai arjessa ryhmälle kerrottava asia vaatii enemmän aikaa kuin saman asian viestiminen äidinkielenään suomea puhuville lapsille. Kun ryhmät ovat usein hyvin heterogeenisiä kielenosaamisen suhteen, resursseja tarvitaan tavallista enemmän myös opetuksen eriyttämiseen. Vanhempainiltoihin ja vanhempien kanssa käytäviin keskusteluihin on vanhempien lisäksi kutsuttava liuta tulkkeja. Kaikki informaation kulku kodin ja päiväkodin välillä on tavanomaista haastavampaa ja aikaa vievempää, joka puolestaan on pois ajasta, joka henkilökunnalla on käytettävissä lasten parissa tehtävään kasvatus- ja opetustyöhön.

Tällä hetkellä Turussa toimii maahanmuuttajalapsista vastaava kiertävä erityislastentarhanopettaja ja päiväkodeissa pidetään muun muassa kieliryhmiä, joissa opiskellaan suomea. Nämä resurssit ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta riittämättömiä. Kiertävien opettajien ja konsultaation lisäksi resursseja tarvitaan mielestäni erityisesti tavalliseen jokapäiväiseen työhön lapsiryhmissä: ryhmäkokojen on oltava huomattavasti nykyistä pienempiä ja henkilökunnassa on oltava riittävästi pedagogisen koulutuksen saaneita työntekijöitä, joilla on parhaimmat mahdolliset lähtökohdat lasten tavoitteelliseen kielen oppimisen tukemiseen.

Sen lisäksi, että positiivinen erityiskohtelu on lasten oikeuksien toteutumisen kannalta välttämätöntä, on selvää, että pitkällä tähtäimellä nämä kasvatukseen ja koulutukseen osoitetut lisäresurssit tulevat varmasti yhteiskunnalle halvemmaksi kuin ongelmien moninaiset seuraukset.

Varissuo tarvitsee suuremman kirjaston

Kirjoitin eilen Varissuota käsittelleessä blogauksessani lyhyesti siitä, että kuluneen valtuustokauden aikana Varissuon aiemmin kaksikerroksisen kirjaston alakerran lastenosasto on säästösyistä lopetettu ja lastenosaston virkaa näyttelee nykyään yläkerrasta erotettu pieni alue. Tänään vierailin kirjastossa päiväkodin lapsiryhmän kanssa ja kirjoitan aiheesta hivenen lisää.

Kun tulimme aamulla pari minuuttia ennen kymmentä kirjaston eteen, oli ovelle jo ehtinyt muodostua jonoa. Kirjaston aukeamista odotellessa kertasimme lasten kanssa säännöt kuinka kirjastossa käyttäydytään ja toimitaan. Kerroin lapsille, että kirjasto on paikka, jossa kaikille annetaan lukurauha, ja että kun kukin on löytänyt kirjan, jonka haluaa lainata, voi istua pöydän äärelle ja katsoa rauhassa muita kirjoja, kunnes kaikki ovat valmiita. Hetken päästä kirjaston sisällä saatoin kuitenkin todeta, että neuvoni sopivat paremmin suurempaan kirjastoon: kun kirjastoon oli lisäksemme saapunut myös toinen lapsiryhmä, vapaita paikkoja istumiseen lastenosaston pöytien ympäriltä ei juuri löytynyt, ja kun istumapaikkaa ei kirjansa löytäneille lapsille löytynyt, lapset luonnollisesti keksivät kirjojen selailun sijaan muuta puuhaa. Alkoi näyttää selvältä, että aiemmat puheeni siitä, että kirjasto on paikka, jossa kaikille annetaan lukurauha, ei ainakaan tuona hetkenä toteutunut.

Myöhemmin työpäiväni jälkeen vierailin kirjastossa uudestaan. Kysyin henkilökunnalta kuinka kirjaston pienentäminen on vaikuttanut kirjaston toimintaan, ja että onko se mitä näin aamulla tavanomaista vai oliko kyseessä poikkeuksellisen vilkas aamu. Kirjastonhoitajan mukaan aamu oli erityinen, koska paikalla oli iso ryhmä, ja hän kertoi mahdollisuudesta kysyä jatkossa etukäteen onko kirjastolla tiedossa paikalle tulevia päiväkoti- tai koululaisryhmiä, jotta tilat riittävät. Kirjaston lastenosasto on siis niin pieni, että jos sinne sattuu kaksi keskikokoista koululuokkaa samanaikaisesti, tila käy jo mielestäni liian ahtaaksi, joka puolestaan tekee niin lapset kuin aikuisetkin levottomiksi. Jos kirjasto olisi sellainen kuin se oli vielä muutama vuosi sitten, olisi huomattavasti helpompaa tehdä lasten mahdollisesti ensimmäisistä kirjastokäynneistä huomattavasti nautinnollisempia ja levollisempia.

Henkilökohtaiset muistikuvani Varissuon kirjastosta palautuu 80-luvun loppuuun ja 90-luvun puoliväliin. Tuolloin yläkerrasta, jossa oli tieto- ja kaunokirjallisuus pääsi kierreportaita alakertaan, josta löytyi oma sympaattinen nurkkauksensa aivan pienimmille lapsille lukuisine värikkäine kuvakirjoineen, sekä oma nurkkauksensa hivenen isommille lapsille, josta löytyi paljon Astrid Lindgreniä ja Elsa Beskowia ja niin edelleen. Kouluikäisille löytyi myös paikkansa ja riveittäin Viisikkoja, Neiti Etsiviä, scifi- ja fantasiakirjallisuutta, sarjakuvia ja vaikka mitä. Teini-ikäisten mieleen alakerrassa oli erityisesti paikanpäällä olevat musiikinkuuntelumahdollisuudet ja lehtiosasto. Kirjastossa pystyi lukemaan tuoreimmat SinäMinät ja Suosikit, sekä kuuntelemaan kuulokkeiden kautta musiikkia, joka oli liian kallista ostettavaksi omaksi. Mielikuvani oli, että kirjaston alakerrasta löytyi kaikkea mahdollista, mitä kirjoista voi toivoa ja vielä vähän enemmän. Tilana kirjasto huokui samanaikaisesti rauhallisuutta, turvallisuutta ja vapautta.

Lapsena en vielä ymmärtänyt kuinka tärkeä paikka kirjasto on myös monelle lukiolaiselle, pääsykokeisiin valmistautuvalle tai opiskelijalle. Etenkin sellaiselle, jonka kotona on vaikea tai mahdotonta löytää hiljaista ja rauhallista aikaa ja tilaa opiskeluun. Kenelle tahansa, mutta erityisesti esimerkiksi monilapsisessa perheessä asuvalle nuorelle, mahdollisuus mennä hiljaiseen ja rauhalliseen kirjastoon opiskelemaan voi olla ensisijaisen tärkeä ylioppilaskirjoitusten alla tai yleisesti opinnoissa pärjäämiseksi, tai tärkeä paikka viettää ihan muuten vaan omaa aikaa.

Jos Varissuon kirjasto on muttunut sitten aikojen, josta itse sen muistan, myös Varissuo on muuttunut kouriintuntuvasti sitten 90-luvun. Jo 90-luvun alussa Varissuo oli monikulttuurinen asuinalue, mutta nykyään maahanmuuttajien tai maahanmuuttajataustaisten määrä on alueella kasvanut jo selkeästi yli 30 prosentin ja lasten ja nuorten kohdalla luku on vielä huomattavasti tätäkin korkeampi. Maahanmuuttajien määrä näkyy alueella monilla tavoilla ja muutokset Varissuon väestöpohjassa näkyvät myös Varissuon kirjastosta lainattujen kirjojen määrässä. Kirjastonhoitajan mukaan maahanmuuttajat käyttävät vain vähän kirjaston lainauspalveluita, mutta maahanmuuttajat ovat löytäneet erityisesti kirjaston tarjoaman internetin käyttömahdollisuuden. Maahanmuuttajien vähäistä lainauspalveluiden käyttöä selittää muun muassa heikko lukutaito ja lukutaidottomuus sekä vieraskielisen materiaalin vähäisyys. On kuitenkin huomioitava, että pitkällä tähtäimellä kirjasto on kuitenkin nimenomaisesti paikka, joka tukee lukutaitoa, ja tämän vuoksi alueelta, joilla monella aikuisella ja suurella osalla lapsista on haasteita suomen kielen oppimisessa, ei kirjastopalveluita kannata huonontaa, vaan päinvastoin parantaa.

Mielestäni on siis selvää, että Varissuon kirjaston pienentäminen on ollut huono ratkaisu. Turun kaupungin onkin tarpeellista pikimmiten aloittaa selvitykset siitä millä aikataululla Varissuon kirjasto voidaan palauttaa entiseen kokoonsa, sekä etsiä alakerrassa tällä hetkellä toimiville yhdistyksille muut niille sopivat tilat. Tämän lisäksi Varissuon kirjastosta pitää tehdä paikka, joka palvelee entistä paremmin alueella asuvia ihmisiä, joiden suomen kielen taito on heikko. Tämä tarkoittaa ainakin vieraskielisen (esim. arabia, albania, somali, venäjä, kurdi) kirjallisuus- ja lehtitarjonnan huomattavaa laajentamista.

Varissuon kirjasto oli ennen Turun paras sivukirjasto. Voimme tehdä siitä sellaisen vielä uudestaankin.

Turun eriarvoistavat koulumarkkinat

Suomalaista koulutusjärjestelmää pidetään yleensä tasa-arvoisena, joka luo mahdollisuuksia myös alemmista yhteiskuntaluokista tulevien lasten edetä vanhempiaan korkeampiin yhteiskunnallisia asemiin. 1970-luvulla luodun yhteisnäiskoulujärjestelmämme vahvuus ei ole piillyt niinkään siinä kuinka hyvin se tuottaa huippuosaajia, vaan siinä, että keskitasomme on ollut korkea ja erot heikoimpien ja huippujen välillä niin koulujen kuin yksilöidenkin välillä ovat olleet suhteellisen pienet.

1990-luvun lopulla tilaa saanut uusliberalistinen koulutuspolitiikkaa on kuitenkin muuttanut suomalaista näennäisesti yhtenäistä ja tasa-arvoista koulujärjestelmää viimeisten vuosien aikana roimasti. Erityisesti eri kuntien välille on muodostunut huomattavia eroavaisuuksia siihen kuinka menestyksekkäästi tasa-arvoa luovasta yhtenäiskoulusta on onnistuttu pitämään kiinni ja muutamien suurehkojen kaupunkien (Espoo, Turku, Lahti, Kuopio) kohdalla voidaan myös puhua kuntien sisälle syntyneistä koulumarkkinnoista. Aihetta ovat tutkineet muun muassa turkulaiset koulutussosiologit Risto Rinne, Piia Seppänen ja Virve Sairanen.

Koulumarkkinoiden syntymistä ja mekanismeja tarkateltaessa yksi merkittävä tekijä taustalla on valtiollisen regulaation vähentäminen, joka on jättänyt entistä enemmän valtaa kunnille peruskoulutuksen järjestämisen suhteen. 1990-luvun lopulla tehdyllä lakimuutoksella luovuttiin koulupiireistä ja mahdollistettiin oppilaiden hakeutuminen muihin kuin oman lähialueensa kouluun. Vuoden 1999 alusta voimaan tulleeseen perusopetuslakiin linjatut muutokset siis poikkesivat periaatteiltaan ja käytännön vaikutuksiltaan huomattavasti yhtenäisen peruskoulun ideologiasta, ja avasivat erityisesti kaupungeissa perheille uusia mahdollisuuksia valita koulu, jonne lapsensa laittavat. Tämä puolestaan on vaikuttanut niin sanotun suosiohierarkian syntymiseen koulujen välille, ja jopa jonkinlaisten eliittikoulujen syntymiseen näennäisesti tasa-arvoisen järjestelmän sisälle.

Vanhempien vapaata kouluvalintaa suosiva koulutuspolitiikka on muokannut huomattavasti lukuisia kansallisia perusopetusjärjestelmiä maasta toiseen, joten Suomen kehitystä on mahdollista verrata muihin maihin. Kouluvalintoja ajanutta politiikkaa on Suomessa perusteltu erityisesti tarjonnan monipuolistamisella ja yksilöiden oppimisvalintojen parantamisella. Pitkälle markkinaperusteiseen suuntaan edenneiden maiden kokemukset eivät kuitenkaan osoita, että vanhempien valintaa suosiva politiikka olisi parantanut perusopetuksen laatua tai oppimistuloksia. Vanhempien valintaa suosivan koulupolitiikan on sen sijaan varsin selkeästi osoitettu syventävän oppilaiden sosioekonomisen taustan mukaista jakoa koulujärjestelmässä, lisänneen lasten ja perheiden välistä epätasa-arvoa, ja palvelleen ennen kaikkea valkoisen keskiluokan etua. Suomessa kouluvalintaa ei ole laajennettu koskemaan julkisesti rahoitettuja yksityiskouluja tai täysin yksityisessä omistuksessa olevia kouluja, kuten useissa muissa maissa, vaan koulumarkkinat toimivat julkisen maksuttoman koulujärjestelmän sisällä. Tästä huolimatta markkinoihin sisältyy selkeitä eriarvoisuutta luovia mekanismeja, joiden purkamiseksi vaaditaan sekä valtakunnallisella että kunnallisella tasolla tehtäviä toimenpiteitä.

Aiemmin Suomessa vain muutamilla niin sanotun erityisen opetustehtävän saaneilla kouluilla oli ollut mahdollisuus ottaa kouluun oppilaita yli koulupiirirajojen, mutta 1990-luvulta tähän päivään oppilaansa valikoivien luokkien määrä etenkin kaupungeissa on kasvanut huomattavasti. Täsmällistä koko maan kattavaa tilastotietoa aiheesta ei vielä ole, mutta esimerkiksi Turussa vain alle 60 prosenttia ikäryhmästä käy yläkoulunsa ei-eriytyneellä luokalla ja ei-erityineellä luokalla lähikoulussaan opiskelee vain 46 prosenttia yläkoululaisista. Turussa yläkouluikäisistä oppilaista 14 % opiskelee kieliluokilla, 10 % liikuntaluokilla, 17 musiikkipainotteisella, 3 % matematiikka- ja luonnontiedeluokilla ja 3 % latinan kielen ja kulttuurin luokilla.

Yksinkertaistetusti koulumarkkinnoiden eriarvoistava mekanismi tarkoittaa sitä, että vanhempien sosioekonomisella taustalla on selkeä yhteys perheen kouluvalintoihin, sekä siihen tullaanko lapsi valitsemaan kouluun, johon hän hakee. Sosioekonomisen taustan vaikutus näkyy erityisesti lapsen hakeutumisessa painotetun opetuksen luokille, ja koulut, jotka valikoivat eniten lapsia painotetun opetuksen luokille sijoittuvat myös suosiohierarkian huipulle. Lisäksi on havaittu, että korkeakoulutettujen perheiden lapset myös muita harvemmin tulevat torjutuksi hakukohteistaan, joten voidaan sanoa, että koulumarkkinat suosivat erityisesti keskiluokkaisia korkeakoulutettuja perheitä ja heidän lapsiaan.

Vain kahdessa Turun yläkoulussa ei ole lainkaan painotetun opetuksen luokkia, ja koulut joissa painotetun opetuksen luokkia on, eroavat toisistaan muun muassa sen suhteen miltä alueilta oppilaat kouluun hakeutuvat. Osassa kouluista painoteutuille luokille hakee eritoten ko. koulun koulualueella asuvia oppilaita, osassa kouluista oppilaita luokille valitaan laajemmin ympäri kaupunkia. Yhdessä Turun yläkouluista jopa yli 80 prosenttia oppilaista opiskelee painotetun opetuksen luokilla ja 80 prosenttia kyseisen koulun oppilaista tulee muualta kuin koulualueelta.

Yksilöiden ja perheiden näkökulmasta tarkasteltuna on mielestäni täysin ymmärrettävää, että monet perheet lähtevät kilpailemaan korkeammiksi noteeratuista koulutuspaikoista, koska haluavat lapsilleen parasta. Itselleni ei myöskään tule yllätyksenä tutkimustulokset siitä, että koulumarkkinoilla kilpailussa pärjäävät eritoten korkeakoulutetut perheet. Tästä huolimatta on mielestäni aiheellista esittää kysymys miten hyvin yhä laajentuneet koulumarkkinat vastaavat tasa-arvon ideaalia ja onko kokonaiskuvassa markkinoiden laajentumisesta saatava yhteiskunnallinen hyöty siitä koituvan eriarvoisuuden arvoinen? Mielestäni ei.

Mikäli haluamme vahvistaa ja tukea yhteiskunnan tasa-arvoisuutta ja yksilöiden autonomiaa, kaikkeen varhaisessa vaiheessa alkavaan erikoistumiseen on suhtauduttava kriittisesti ja vanhempien valintaa vahvistavien koulutupoliittisten päätösten tekemistä välttää. Joissain kunnissa tässä ollaankin onnistuttu selkeästi Turkua paremmin. Kriittisen suhtautumisen varhaisessa vaiheessa alkavaan erikoistumiseen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, ettei kunnissa saisi olla lainkaan musiikkiluokkia, kieliluokkia tai muita painotettuja koululuokkia, mutta esimerkiksi sitä, että mahdolliset erikoisluokat on sijoitetaan tasaisesti eri puolille kaupunkia, ja että sellaisten koulujen muodostamista, joissa valtaosa tai lähes kaikki oppilaista opiskelee erikoisluokalla, on vältettävä kokonaan.

Mielestäni pitäisi olla selvää, että peruskoulun järjestämisen lähtökohta ei ole “lahjakkaiden huippuyksilöiden” erottelu ja valmentaminen, vaan alueellisen ja yksilöiden välisen tasa-arvon lisääminen sekä turvallisen oppimis- ja kasvuympäristön takaaminen jokaiselle lapselle. Vaikka ”valinnan vapaus” ja tarjonnan monipuolistaminen kuulostaisivat ehkä ensikädessä positiivisilta asioilta, jotka eivät ole pois keneltäkään, vapaasta kouluvalinnasta aiheituvilta ongelmilta ei voi ummistaa silmiä. On selvää, että ainakin Turussa yhä useammin jo peruskoulussa alkava erikoistuminen, ja vanhempien valintaa korostava kouluvalintapolitiikka kasvattaa jo nyt alueellista ja yksilöiden välistä eriarvoisuutta. Tämä on huono kehityssuunta.