Lapsiperheiden asialla?

Vaalien lähestyessä ehdokkaat rakentavat ehdokasprofiilejaan kertoen poliittisten vaatimustensa lisäksi siitä minkälaisessa perhemuodossa he elävät, mitä he tekevät työkseen, ja mitä he esimerkiksi harrastavat. Kulttuuripolitiikasta kiinnostunut ehdokas tuo ehkä esille elokuvaharrastuksensa ja ympäristöasioihin keskittyvä ehdokas poseeraa vaalikuvissa polkupyörän selässä. En vielä ole törmännyt kovin moneen (jos yhteenkään) yksinelävään sinkkuun, joka vaaleissa kertoisi ajavansa ”yksinelävien sinkkujen” asiaa, mutta jos kyseessä on perheellinen ehdokas, näyttää siltä, että on helppoa esitellä itsensä sen ikäiseksi perheenäidiksi tai -isäksi, ja jatkaa tästä kertomalla olevansa ”lapsiperheiden asialla”.

Mutta mitä lapsiperheiden asioiden ajamisella konkreettisesti ottaen tarkoitetaan? Onko oikeasti olemassa asioita, jotka ovat yhteisiä kaikille lapsiperheille, ja vain lapsiperheille, ja mitä nämä asiat ovat? Vai onko kyseessä ennen kaikkea mielikuva, jota sen poliittisesti korrektien mielleyhtymien vuoksi on helppo tarjota perheellisen vaaliteemana? Miettiessäni asiaa tosissaan saan potentiaalisten lapsiperhe-asioiden joukkoon listattua neuvolapalvelut, lapsilisät, elatusasiat, äitiysavustuksen ja päivähoidon. Toisaalta lapsiperheiden asioita ovat myös koulutus, terveyspalvelut ja lukuisat muut asiat, vaikkei mikään näitä asioita koskeva politiikka rajaudu vain lapsiperheiden asioiksi.

Lapsiperheistä yksikään ei ole täysin samanlainen kuin toinen. Perhemuodot eroavat toisistaan muun muassa tulotason, koulutuksen, sosiaalisen aseman, lasten ja vanhempien ikien ja sukupuolten, perheen koon, harrastusten, asumapaikan, uskonnon ja etnisyyden mukaan. Jos lapsiperheiden asialla olemisen sijasta sanottaisiinkin, että halutaan ajaa pienituloisten lapsiperheiden asiaa, sateenkaariperheiden asiaa, tai vaikkapa monikulttuuristen ja -kielisten perheiden asiaa, luulen, että pystyisin ymmärtämään edes hivenen paremmin millä asialla ollaan liikkeellä. Yhtä yleistä ”lapsiperheiden asiaa” on vaikeampi hahmottaa.

Kun halutaan rakentaa tasa-arvoista yhteiskuntaa on selvää, että lapsia ja nuoria koskevat asiat, ja näin ollen myös perheiden asiat, ovat äärimmäisen tärkeitä. Ei tarvitse olla psykologian professori ymmärtääkseen, että esimerkiksi itsetunto, käsitys itsestä ja suhde ympäröivään ympäristöön ja muihin ihmisiin kehittyy pitkälti lapsuudessa ja nuoruudessa, ja mikäli kriittisissä nivelvaiheissa kasvussa ja kehityksessä asiat eivät etene toivotulla tavalla, ihmisen itsetunnon ja itsearvostuksen rakentaminen ja korjaaminen vanhempana ja aikuisiässä on huomattavasti haastavampaa.


Lasten, nuorten ja lapsiperheiden asioiden puolesta toimiminen ei kuitenkaan ole erillistä muusta eriarvoisuutta, pahoinvointia tai esimerkiksi syrjintää vastaan käymistämme poliittista kamppailuista. Tämän vuoksi voitaneenkin ajatella, että laajemmassa kuvassa mitään itsestään selvää “lapsiperheiden asioiden” tai etujen kategoriaa ei ole olemassa. Sekä lapsiperheiden asioita että yksinelävien ja muissa perhemuodoissa elävien ihmisten asioita ajetaan ennen kaikkea purkamalla luokkayhteiskuntaa. Luokkayhteiskunnan purkaminen tarkoittaa muun muassa tulo- ja varallisuuserojen pienentämistä verotuksen progression lisäämisellä, heterogeenisten asuinalueiden rakentamista, kohtuuhintaisen asuminen puolesta kamppailua, sekä tasa-arvoa lisäävää koulutuspolitiikkaa, jossa toimitaan aktiivisesti sosiaalisen liikkuvuuden puolesta koulutuksen periytyvyyttä vastaan.

Suomen poliittisessa järjestelmässä kunnilla on erittäin merkittävä rooli julkisten palveluidentuotannossa. Kunnat tuottavat kuntalaisille laeilla säädetyt peruspalvelut, tärkeimpinä ehkä sosiaali- ja terveydenhuolto, kasvatus- ja opetustoimi sekä ympäristöön ja tekniseen infrastruktuuriin liittyvät toiminnot. Näin ollen sillä miten ja mitä periaatteita noudattaen kunnalliset palvelut tuotetaan on huomattavan paljon merkitystä ihmisten välisen eriarvoisuuden vähentämisessä, niin lapsiperheiden, lapsettomien perheiden kuin yksinelävienkin näkökulmasta.

Mainokset

Meidän laivassa on iso reikä pohjassa

Menneellä viikolla löysin uuden työpaikkani kahvihuoneesta sympaattisen käsin kirjoitetun julisteen Turun kaupungin kasvatus- ja opetustoimen kestävän kehityksen vuoden 2012 päästövähennystavoitteista. Julisteessa muistutetaan päiväkodin henkilökuntaa asioista, joita yksilöt voivat tehdä säästääkseen luontoa ja energiaa: sammuta valot, varmista ettei vesihanojen paine ole liian kova, käytä materiaaleja säästäväisesti, suosi pyöräilyä ja linja-autoa omalla autolla ajamisen sijaan ja niin edelleen. Perusasioita, jotka jokaisen yksilön on tärkeää huomioida omassa arjessaan. Peukku niille.


Juliste herättää kuitenkin myös ristiriitaisia ajatuksia, kun tarkastellaan laajemmassa kuvassa sitä kuinka
tosissaan Turussa valtuustotasolla päästöjen vähentämiseen ollaan suhtauduttu. Mieleen palaa niin yksityisautoiluun kannustava surullisen kuuluisa toriparkki-hanke kuin viime syksynä Turun kaupunginvaltuustossa hyväksytty seudullinen energiaratkaisu, jossa valtuuston enemmistö puutteellista taustaselvityksistä huolimatta päätyi tukemaan keskitettyä energiaratkaisua, joka sitoo Turun seudun energiantuotannon ainakin 40 vuodeksi fossiilisiin polttoaineisiin.

Yksilöillä on vastuuta siitä kuinka kuormittaa luontoa ja käyttää maapallon yhteisiä resursseja, mutta valintojen lisäksi yksilön hiilijalanjäljen suuruus riippuu ennen kaikkea olosuhteista, joissa hän elää. Näitä olosuhteita muutetaan politiikalla. Jos esimerkiksi julkinen kaupunkitila on suunniteltu ja rakennettu yksityisautoilua tukevista lähtökohdista, on epärealistista vaatia yksilöitä jättämään autonsa kotiin ja valitsemaan sen sijaan joukkoliikenteen, mutta jos joukkoliikenteen käytöstä on tehty helppoa, halpaa ja miellyttävää, vaatimus ei ole enää lainkaan epärealistinen. Tällöin autot jäävät huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä kotiin, parhaassa tapauksessa kokonaan ostamatta. Näin toimien yksityisautoilua ei välttämättä tarvitsisi edes kieltää, vaikka mieli tekisikin, totta kai.

Sama pätee asumiseen. Yksilön mahdollisuudet energiansäästön suhteen ovat rajalliset, eikä varattomilla ja kaikkein pienituloisimmilla ole valinnanvaraa välttämättä käytännössä juuri lainkaan. Ihmiset asuvat asunnoissa, joita on tarjolla, ja joihin heidän tulonsa riittävät. Vaikka osa ihmisistä pystyisi panostamaan oman kotinsa energiatehokkuuteen omilla valinnoillaan ja satsauksillaan, monen kotitalouden arjessa riittää haasteita jo tarpeeksi muidenkin asioiden kanssa. Siksi asumisen energiatehokkuuden lisääminen ei ole seikka, joka voitaisiin jättää vain yksilöiden vastuulle, eikä rakentamisen, maankäytön ja muun kaupunkisuunnittelun suhteen vastuun sysääminen yksilölle toki ole edes mahdollista.

Turun alueen ekologisempaa ja kestävämpää tulevaisuutta voidaan rakentaa muun muassa edistämällä pikaraitiotiehanketta. Tehtyjen selvitysten mukaan pikaraitiotien ratainvestoinnit ovat noin 220 milj. euroa, jonka lisäksi kustannuksiin kuuluu yli 20 milj. euroa maksava varikko ja noin 45 milj. euroa kustantavat vaunut. Raitiotiejärjestelmän käyttöönotto ei siis ole aivan halpaa lystiä, mutta pitkällä tähtäimellä se on niin sosiaalisista, taloudellisista kuin ympäristöllisistäkin näkökulmista käsin kestävä ratkaisu. Varissuolle, Runosmäkeen, Turun rautatieasemalle ja Hirvensaloon ulottuvan pikaraitiotien lähivaikutusalueella asuisi nykytilanteessa 63000 asukasta eli noin kolmasosa turkulaisista. Ratapituuteen suhteutettuna tämä tarkoittaa 3100 asukasta/ratakilometri, jota on pidetty hyvänä asukaspohjana turvaamaan riittävä matkustajamäärä pikaraitiotielle. Turku ei siis ole asukasmäärältään liian pieni kaupunki pikaraitiotielle, vaikka jokunen raitiotien vastustaja näin on joskus yrittänyt esittää.


Kuntatasolla päästövähennyksiä saadaan aikaan panostamalla tiiviiseen kaupunkirakenteeseen, asumisen energiatehokkuuden lisäämiseen ja yksityisautoilua huomattavasti vähentäviin seudullisiin joukkoliikenneratkaisuihin. Ei ole lainkaan epäoleellista kiinnittää huomiota myös ravintoon. Jos on mielekästä ohjeistaa päiväkoteja ja kouluja kiinnittämään huomiota esimerkiksi valojen sammuttamiseen, on erittäin perusteltua kasvattaa myös ilmastoystävällisen kasvisruoan tarjontaa niin päiväkodeissa, kouluissa kuin kaikissa muissakin kunnallisissa laitoksissa.


Mikäli emme panosta päästöjen vähentämiseen rakenteiden tasolla, valojen sammuttelu tai askartelupapereiden säästäminen ko
uluissa ja päiväkodeissa näyttää mielestäni laajemmassa kontekstissa lähestulkoon traagiselta. Mieleeni tulee tilanne, jossa matkustajat yrittävät uppoavasta laivasta lapata ämpäreillä vettä pois, ilman että kiinnittäisivät huomiota reikään, josta vesi vuotaa sisään. Vaikka kuinka hikipäisinä kauhomme omilla ämpäreillämme, laiva todella hukkuu, ellei sen pohjassa olevaa vuotoa korjata.

 

Oikeudenmukaisuus ei synny kamppailutta

”Sen olen 75 vuodessa oppinut, että olemalla kiltti ja hiljenemällä ei heikompien asemaa paranneta. Tasa-arvon puolesta on kamppailtava!”, totesi itseäni lähes 50 vuotta vanhempi nainen Turun uimahallin saunanlauteilla.

Toteamus, joka kiteyttää jotain varsin paikkansapitävää, on jäänyt mieleeni. Oli kyse sitten maksuttomasta koulutuksesta, apartheid-järjestelmän purkamisesta tai feministien taistelusta naisten äänioikeuden puolesta, yhteiskunnallisen tasa-arvon luominen on aina vaatinut kamppailua: uskallusta sanoa ääneen asioita, joiden kuuleminen tai näkeminen ei miellytä kaikkia, uskallusta tuoda esille näkemyksiä, joista kaikki eivät ole samaa mieltä.

Vaikka haluaisimme uskoa kaikkien kannalta hyvien poliittisten ratkaisujen olemassaoloon, eri asemissa olevien ihmisten välisiä eturistiriitoja on mahdoton pyyhkiä pois pelkällä ”yhteistä hyvää” korostavalla ajattelulla. On tosiasia, että työnantajan etu on usein ristiriidassa työntekijän edun kanssa, tai kaivosbisneksen etu luonnonsuojelijan intressien kanssa, eikä mitään itsestään selvää ”yhteistä etua” ole olemassa kuin poliittissa juhlapuheissa.

Demokratian toteutumisen vuoksi on tärkeää, että kaikki ihmisryhmät käyttävät oikeuttaan vaikuttaa tuomalla oman äänensä yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden ääntä tuodaan esille muun muassa opiskelijakuntien kautta ja nuoret voivat osallistua vaikuttamiseen esimerkiksi poliittisten nuorisojärjestöjen kautta. Vaikutuskanavat eivät toki rajoitu näihin vaan ovat periaatteessa täysin samat kuin kaikkien muidenkin täysi-ikäisten kansalaisten.

Jos vaikutuskanavat ovat samat, nuoren näkökulma yhteiskuntaan saattaa jossain kohdin olla hyvinkin erilainen kuin vanhan. Vanhempien sukupolvien on usein haasteellista hahmottaa olosuhteita, joissa opiskelijat elävät. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana erityisesti työelämä on dramaattisesti muuttunut. Edes korkeakoulutus ei ole tae vakituisen työpaikan saamisesta, mutta silti opiskelijat edelleen ainoana ihmisryhmä velvoitetaan ottavan lainaa perustoimeentulonsa turvaamiseksi, jos esimerkiksi jää kesällä vaille kesätöitä.

Nuorten ei tule antaa suurten ikäluokkien [miesten] hallitseman ammattiyhdistysliikkeen, saati esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliiton, sanella sitä kuinka heitä koskevat asiat järjestetään. Ammattiliitoilla on merkittävää valtaa esimerkiksi kamppailussa, jossa sosiaali- ja terveysaloille vaaditaan työtehtävien vaativuuden ja arvon tunnustavat palkkaratkaisut. Liittojen ei kuitenkaan tarvitse olla pelkkiin sopimusneuvotteluihin keskittyviä instituutioita. Opiskelija- ja nuorisojärjestöjen haltuun oton lisäksi ammattikorkeaopiskelijoiden kannattaa ottaa haltuun myös ay-liike.

Lähtemällä liittojen toimintaan mukaan jo opiskeluaikana on mahdollista kehittää liitoista kansalaisjärjestöjä, jotka vastaavat työelämän muutoksen tuomiin haasteisiin ja epävarmoihin olosuhteisiin, joissa erityisesti opiskelijat elävät.

***

Teksti on julkaistu alun perin Turun ammattikorkeakoulun opiskelijakunta TUOn jäsenlehdessä (Kesä- Tuokio 2012).

Not Allowed

Kun lähes kolme vuotta sitten ensimmäisen kerran ajoin hiukseni kokonaan pois, teko oli poliittisesti yhtä motivoitunut kuin tilanne, jossa jätskikioskilla valitsen vaniljajäätelön sijaan vaihteeksi rommirusinaa. En ajanut tukkaani viestiäkseni sillä mitään seksuaalisesta suuntautumisestani, en erityisemmin suunnitellut kampauksellani järkyttävän ihmisten sukupuolikäsityksiä, enkä myöskään yrittänyt uudella kampauksella viestittää liminaalitilasta, jossa tilapäisesti vapaudutaan yhteisön käyttäytymiskoodeista ja kognitiivista normeista.

Sen sijaan, että kalju kertoisi omasta liminaalitilastani, olen alkanut epäillä, että kalju nainen laukaisee osassa muista ihmisistä liminaalitilalle tyypillisiä käyttäytymismalleja, jolloin voidaan unohtaa yhteisössä normaaleina pidetyt asiallisen käytöksen rajat. Kaljun naisen näkeminen tuntuu toisinaan oikeuttavan tuntemattoman ihmisen koskettamisen ja agressiivisenkin tenttaamisen ihmisen henkilökohtaisimmista asioista. Ja mikäli kalju nainen alkaa oikuttelemaan, eikä annakaan tuntemattoman ihmisen hipelöidä päälakeaan, tai ei vastaa esitettyihin kysymyksiin homoudesta, myös suuttuminen ja huorittelu tuntuu olevan OK.

– Ai ei saa koskea, mitä vitun mikä taideteos sä olet olevinaan? ”Mä oon TAIDETTA, mua ei saa koskea.” Viimeisin lause esitetään kimeällä äänellä ja samanaikaisesti huidotaan käsillä ”naisellisia eleitä” ja heilutellaan takapuolta puolelta toiselle. Lopuksi todetaan painokkaasti: Vitun huora!

***

Koroistenniemellä 2.8.-14.8.2012 oleva Synonyymi naiselle -näyttely syventyy 20 taiteilijan teosten kautta naisen olemukseen. Sitä mitä nainen on, ei mielestäni voida palauttaa hiuksiin, ruumiinmuotoihin, persoonallisuuteen tai biologiaankaan, enkä oikeastaan usko, että naisella, sen enempää kuin miehelläkään, on olemusta, johon sukupuoli viimekädessä määrittyisi. Näyttely kertoo kuitenkin mielenkiintoisella tavalla siitä miten siihen osallistuneet taiteilijat ovat halunneet naiseutta lähestyä. Kuvassa valokuvaaja Pia Jalkasen teos Not Allowed.  Yksi suosikeistani, vaikka itse sanonkin.

Lettuja ja vaalityötä Martin kulttuuriolohuoneella

Vaikka virallisesti minua ei vielä ole nimetty kunnallisvaaliehdokkaaksi, olen helpottunut ja jopa hivenen innostunut, kun sain päätökseni tehtyä ja lähetettyä ehdokassitoumuslomakkeen postiin. Ehdokkaana oleminen antaa motivaatiota osallistua entistä aktiivisemmin poliittiseen keskusteluun, ja tehdessä vaalikampanjaa itselle, toimintaa helpottaa, että vastaa aina viimekädessä itselle siitä mitä suustaan ulos päästää.

Tällä hetkellä Turun Vasemmistoliitolla on kasassa noin 80 ehdokasta täyden sadan ehdokkaan listasta, joka on puolueen tavoitteena. Lopullinen lista julkistetaan 24. elokuuta Panimoravintola Koulussa Turun Vasemmistoliiton virallisessa vaalistartissa. Ensi viikon tiistaina 14.8. klo 18.00 järjestetään Koulun historianluokassa myös ehdokastilaisuus, johon kaikki ehdokkuutta vielä pohtivat ovat tervetulleita mukaan. Jo nyt listalla on useita henkilöitä, joiden kampanjoissa minun olisi helppo olla mukana, ellen olisi itse ehdolla. Tämä on yksi merkki hyvästä listasta.

Tänään herättelin henkilökohtaista vaalityöfiilistäni osallistumalla Vasemmisto alueilla-tilaisuteen Martin kulttuuriolohuoneen edustalla, jonne joukko vasemmistolaisia oli kokoontunut viettämään aurinkoista iltapäivää kahvin ja letunpaiston merkeissä.  (Kuvassa tosin näkyy pelkkä teltanreuna ja Martin kulttuuriolohuonetta mainostava sympaattinen keltainen polkupyörä.)

***

Kulttuuriyhdistys IDA ry:n ylläpitämä Martin kulttuuriolohuone edustaa ideaalilla tavalla toimivaa julkista tilaa, jossa turkulaisilla on mahdollisuus viettää aikaa yhdessä ja järjestää esimerkiksi opintopiirejä, keskustelutilaisuuksia tai yhteisiä lauluhetkiä. Tilassa toimii pienimuotoinen kirjasto ja kahvila ja sitä saa vuokrata yksityiskäyttöön kohtuulliseen hintaan.  http://kulttuuriolohuone.blogit.fi/.

Turun taudista voi päästä eroon

Kunnallisvaalit ovat poliittisten toimijoiden kannalta haasteelliset vaalit. Turun tavoin monet kunnat rypevät talousvaikeuksissa ja kuntapäättäjien mahdollisuudet vaikuttaa jaettavissa oleviin resursseihin ovat rajalliset. Kuntapäättäjät joutuvat tekemään päätöksiä niin eduskunnan kuin Euroopan tasolla tehtävistä poliittista valinnoista sekä näistä käsin määrittyvistä taloudellisista olosuhteista käsin. Usein se tarkoittaa kärvistelyä riittämättömien budjettien kanssa.

Talousvaikeuksissa rypiessä kyky tehdä pitkällä tähtäimellä rationaalisia poliittisia päätöksiä vaikeutuu, ja on entistä tärkeämpää, ettemme säästä kaikkein heikoimmassa asemassa olevilta ja resurssit kohdistetaan niitä eniten tarvitseville. Emme myöskään saa hukata resurssejamme esimerkiksi huonoon hallintoon. Hyvän esimerkin siitä mitä huono hallinto on, tarjoaa entisen apulaiskaupunginjohtajan Kaija Hartialan (kok) kirjoittama lukemisen arvoisen kirjoitus (http://www.turkulainen.fi/blogit/kaija-hartiala/118359-johtajien-ylimaaraiset-edut).

Hartiala sivaltaa kirjoituksessaan muun muassa Maija Kytän (kok) johdolla toteutettua sosiaali- ja terveystoimen uudistusta, jossa hallinnon keventämiseen sijaan yhdistettyyn sosiaali- ja terveystoimeen perustettiin lisää hallinnon virkoja. Hartiala kirjoittaa tekstissään hallinnon sisäisestä sulle-mulle-järjestelmästä ja ihmettelee miksi uskomattomalta kuulostavat tarinat eivät useammin päädy julkiseen keskusteluun. Asian ytimeen hän osuu pohtiessaan miltä tuntuu niistä vanhustenhoidon ja terveydenhoidon työntekijöistä, jotka puurtavat työtaakan alla samanaikaisesti kun johdossa tuntuu riittävän resursseja yllin kyllin.

Hartialan tekstiä lukiessa voi miettiä kuinka on mahdollista, että esimerkiksi kouluissa ja päiväkodeissa joudutaan säästämään niinkin oleellisista resursseista kuin opettajien ja hoitajien sijaisten palkkaamisesta, kun samanaikaisesti saman organisaation johdossa yhteisiä resursseja käytetään erittäin leväperäisesti ja perustelemattomasti.

Asia, joka Hartialan tekstissä kuitenkin särähtää korvaani, liittyy kirjoittajan epäilyyn siitä, ettei koko ikäänsä kunnan palveluksessa olleilla johtajilla voisi olla käsitystä tuottavasta ja eettisesti korkeatasoisesta työpaikasta. Siitä, että Turun kaupungin hallinto on tästä ideaalista kaukana, ei voida johtaa sitä, että nykyinen asiaintila olisi millään tapaa luonnollinen, ja etteikö monilla kunnan palveluksessa olevilla työntekijöillä voisi olla erittäinkin hyvä käsitys siitä mitä tarkoittaa ”tuottava” ja ”eettinen” työpaikka. Turun taudista voi päästä myös eroon, mutta sen eteen täytyy tehdä paljon töitä.

Kuka olen?

Olen 28-vuotias turkulainen ruohonjuuritason poliittinen toimija, opiskelija ja monenlaisia kasvatus- ja opetusalan töitä tehnyt pätkätyöläinen. Vasemmistoon tulin mukaan vuonna 2008, kun kyllästyin esittämään poliittisesti sitoutumatonta ja seuraamaan sivusta, kuinka jatkuva yksilöiden välinen kilpailu ja kaiken alistaminen voitontavoittelulle näivettää ja eriarvoistaa yhteiskuntaamme.

Tähän astisessa poliittisessa toiminnassa olen pitäytynyt pitkälti taustavaikuttajana; osallistunut mielenosoituksiin, järjestänyt keskustelutilaisuuksia ja opintopiirejä, sekä tukenut vaaleissa ehdokkaita, joiden poliittiset linjat ovat lähellä omiani. Syksyn kunnallisvaaleissa olen ensimmäisen kerran itse asettumassa ehdolle, koska uskon, että minulla on annettavaa myös ehdokkaana. Haluan olla mukana kasvattamassa Vasemmistoliiton äänimäärää ja turvaamassa muun muassa kunnallisia peruspalveluitamme. Lisäksi haluan aktiivisesti viedä puoluettani entistä punavihreämpään suuntaan, jossa otetaan vakavasti niin ympäristökysymykset kuin vähemmistöjen oikeudetkin.

Turku on tullut minulle tutuksi niin kotikaupunkina kuin työnantajanakin. Olen toiminut Turun kaupungin palveluksessa muun muassa kehitysvammaisen lapsen henkilökohtaisena avustajana, sairaala-apulaisena, keittiöapulaisena, lastenhoitajana, lastentarhanopettajana, sekä erityislastentarhanopettajan sijaisena. Viimeisten kahden vuoden aikana olen tehnyt runsaasti erityisluokanopettajan töitä. Kunnallisvaaliteemoikseni olen valinnut 1) Sosiaali- ja terveyspalvelut, 2) Turun kaupunki työnantajana, 3) Kasvatus- ja opetustyö, ja 4) Tila- ja asuntopolitiikan. Teemat ovat laajoja ja osin päällekkäisiä, ja niiden läpileikkaava periaate on vaatimus alueellisen ja yksilöiden välisen tasa-arvon lisäämisestä.

Sosiaali- ja opetusalan työtehtävien tekemisen lisäksi olen opiskellut Turun yliopistossa uskontotiedettä. Sivuaineina olen lukenut filosofiaa, psykologiaa sekä kasvatustiedettä. Lisäksi olen suorittanut uskontososiologian ja islam ja monikulttuurisuus -sivuainekokonaisuudet Leedsin yliopistossa Englannissa. Titteliltäni olen humanististen tieteiden kandidaatti. Kun saan pro gradu-tutkielmani valmiiksi, olen muodollisesti pätevä yläkoulun ja lukion uskonnonopettaja. Tulevaisuudessa, niin kuin tähänkin asti, haluan tehdä töitä ihmisten kanssa. Katsomusaineiden opettamisen lisäksi olen jatkossakin kiinnostunut erityistä tukea vaativien lasten ja nuorten parissa työskentelemisestä.

Politiikan lisäksi harrastan uimista, lenkkeilyä ja leuanvetoa. Viikonloppuisin viihdyn muun muassa keikoilla, Bar Kukassa ja Dynamon tanssilattialla. Mikäli törmäämme kadulla tai Turun yöelämässä, kerron mielellään itsestäni ja ajatuksistani lisää!